Popcormia!

Mä olen ihan varma että kaikilla koirilla on joitain hassuja tapoja, joihin ei ole syytä, mutta jotka hauskuuttavat ja ihmetyttävät omistajia.

Pihakoirilla rotuna on varmasti muutamia yhteisiä tapoja; vaikkapa rakkaus lämpöön, saunomiseen, auringonläikkiin, peiton alla makoiluun... nämäkin ominaisuudet meidän tytöiltä löytyy, mutta sitten on muutama sellainen hassumpi oma tapa.

Koirat ei niinkään välitä suihkutuksesta ja pesusta, mutta aina kun ihminen tulee suihkusta, on molempien koirien päästävä nuolemaan sääret. Mitä märemmät sen paremmat. Sama pätisi jalkarasvaan, käsirasvaan ja huulirasvaan, niitä en tosin anna nuolla. Meillä kylpyhuoneen oven edustalle laitetaan pikkuinen matto suihkun jälkeen johon on hyvä kuivata jalat. Armin täytyy joka kerta päästä siihen matolle pyöriskelemään. Parasta on jos kylpytakki unohtuu hetkeksi (vaikka pukemisen ajaksi) sängylle, siinä voisi piehtaroida holtittomasti vaikka kuinka kauan, varsinkin siinä märimmässä niskakohdassa. Kerttu puolestaan käy säännöllisin väliajoin siivoamassa meidän suihkukaivon puhtaaksi hiuksista ja muusta nöyhtästä, ja tuo saaliinsa olohuoneen matolle.
Armi luulee että se yhtenä suurinpana tehtävänä vartioimisen lisäksi on toimia vessavahtina. AINA kun mamma menee vessaan, se tulee mukaan. Olipa sitten kyseessä hiusten kampaus, meikkaus, käsien huuhtelu, hampaidenpesu tai vessa-asiointi. Aina pytyllä istuessani se nostaa etutassunsa polvilleni, tai sitten lepuuttaa leukaa polvella.

Lenkkeillessä Armilla on joku pakkomielle ojarumpuihin, niihin pitää aina aika ajoin käydä kurkkaamassa (liekö jotain luolakoira-peruja...) Kertulla on taas tapana pikkupissailla katukaivojen kansien päälle. Tuota ojarumpusyndroomaa olen tavannut muillakin (piha)koirilla, mutta kaivonkansien merkkailua en kyllä kenelläkään... Joka kevät Armi maistelee leskenlehtiä, ja joka kerta ne on yhtä irvistyttävän pahanmakuisia. Mitään muita maasta kasvavia juttuja meidän koirat ei maistele, paitsi joskus heinää jos ruuansulatus sitä vaatii. Meillä koirat osaa kulkea tien kummassakin reunassa. Siis jos käsken ne reunaan niin menevät lähimpään reunaa. Tämä on kätevää, verrattuna siihen että ne kulkisivat aina vain vasemmalla. No olipa reuna kumpi hyvänsä, Kerttu kulkee aina ojan puolella ja Armi heti siinä vieressä tienpuolella. Paitsi jos kaivan namin taskusta niin Armi siirtyy automaattisesti vasemmalle "seurauspaikalle" ja Kerttu kokonaan minun oikealle puolelle (namit on aina oikeassa taskussa).

Kun koirille annetaan isompia herkkuja, ei niitä voi missään nimessä syödä siinä huoneessa missä ne on annettu. Useimmiten siis juostaan keittiöstä olohuoneeseen valtavalla vauhdilla. Joskus olen kokeillut antaa luut koirille vasta olohuoneessa, silloin ne pitää ensin juoksuttaa keittiössä mutka ennen kuin voi alkaa järsiä...

Kertun lempipaikka nukkua on Armin päällä. Armi taas tykkää nukkua ihan pienessä kippurassa niin että kuono on tiukasti työnnetty takajalan alle. Silloin harvoin kun koirat pääsevät hetkesi sänkyyn, menee Armi jalkopäähän odottamaan että nostan sille peittoa. Sitten se kömpii polvitelttaan ja on maailman onnellisin asemastaan. Kertusta paras paikka on sellainen että kieli olisi mahdollisimman lähellä ihmisen korvaa...

Kaikista hassuinta on kuitenkin se että uneliaat koirat tuoksuu popcornille, varsinkin varpaista!

Lappeenrannan näyttely

Eilen olin kannustamassa Toukoa Lappeenrannan näyttelyssä. Poikanen teki tähänastisen parhaan suorituksensa esiintyen nuortenluokassa erinomaisesti, ollen sertin arvoinen ja uroksista neljänneksi paras! Arvostelu löytyy kotisivuilta.

NUO ERI1 SA PU4


Kiljunen kopeloitava, niinkuin Katja itse tätä kuvaa luonnehti

Kyllä meillä sitten on hieno poika! Touko käyttäytyi kehässä oikein nätisti, seisoi kun käskettiin, kipitti kun käskettiin ja antoi tutkia itsensä hienosti. Liikeet oli oikein hyvät, varmaankin parhaat mitä olen Toukolta nähnyt. Loistopakkaus kertakaikkiaan! Kiitos Katja että jaksoit Toukon taas tuoda näytille!

Samalla kyydillä oli myös toinen nuori pihisuros Remu

Kiitos kyydistä ja seurasta Nina!

Näyttelyt on niin mukavia paikkoja tavata tuttuja. Nytkin paikalla oli iki-ihana Minni-neitonen

(kuva Johanna Litmanen)

ja tavattiimpa myös yksi oikein komea sukulaispoika, nimittäin Armin siskonpoika Tarmo


Tarmo oli komea myös tuomarin mielestä, hän nimittäin nappasi koko potin ollen ROP!

Onnea Tarmo!

Tuttujen lisäksi näyttelyssä tapaa myös itselle ennestään tuntemattomia pihakoiraihmisiä. Minusta oli oikein antoisaa jutella mm. jäljestysharrastuksesta Niinan (ja Nopan) kanssa. Jo jonkin aikaa olen miettinyt että siinä olisi mukava harrastus Kertulle, sain vain vahvistusta ajatuksilleni.

Kaikenkaikkiaan loistopäivä. Lisää tällaista kiitos!

Hidasta kehitystä

Pihakoirista sanotaan että ne ovat hitaasti kehittyvä rotu. Olen aina ajatellut sen tarkoittavan ulkomuotoa, mutta meidän Kertusta voidaan sanoa että se on myös henkisesti hitaasti kehittyvä yksilö. Enkä tällä nyt tarkoita että se olisi mitenkään jälkeenjäänyt tai tyhmä, vaan että luonne kehittyy ja muokkaantuu hitaasti (mutta onneksi varmasti).

Tämä alkuvuosi on ollut Kertulla siis henkisen kehityksen kasvua parhammillaan. Kerttu on edelleen varautunut ja arka, mutta kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Viime vuonna tähän aikaan olin vaipua epätoivoon ja puolitosissani harkitsin koko koirasta luopumista. Siitä ajasta tähän päivään on kuljettu pitkä ja antoisa matka, ja Kertusta alkaa kehittyä pikkuhijaa kiva koira.

Ensimmäiset riemuvoitot koettiin Eliaksen kanssa; koira ja lapsi ovat parhaita ystäviä, Kerttu on Eliaksen suhteen äärettömän pitkämielinen. Toinen onnistuminen on näkyy lenkkeillessä; nykyään kuljetaan enimmäkseen hihna löysällä ja ohi kulkeviin ihmisiin ei tarvi kiinnittää niin kovasti huomiota.

Tiukkaa kurinalaista hihnakoulutusta ollaa toteutettu molempien koirien kanssa nyt reilu kuukausi. Joka ikinen kerta kun hihna kiristyy ja koirasta tulee nenä-orientoitunut höyryveturi, tulee STOP, jos stop ei auta, palataan pari  metriä taaksepäin. Armista on äärimmäisen vastenmielistä palata takaisin päin, ja Kerttukin alkaa oppia ettei se matka sillä lailla etene. Mies kävi yhtenä päivänä koirien kanssa lenkillä ja ihmetteli että miten ne osasikin kulkea niin hienosti. Armi vaipuu lenkillä aika nopeasti sellaiseen vaellus-mielentilaan; korvat painuu luimuun, häntä laskee alas ja matkanteko on määrätietoisen rauhallista. Kerttu ei vielä tuohon tilaan oikein pääse, ympäröivä maailma kiinnostaa liiaksi. Tosin, jos ei ole koko aikaa varuillaan ja tilanteen tasalla, Armikin herää horroksesta ja antaa nenän viedä. Vaatii siis ainakin vielä ulkoiluttajalta 100% keskittymiskykyä saada nuo tyttäret toimimaan asiallisesti. Vastaantulevat "harmittomat" tyypit voidaan ohittaa oikeastaan jo ihan tuosta vain. Lapset teettää hieman enemmän päänvaivaa, samoin koirat. Muutaman kerran ollaan tässä kuukauden sisällä ohitettu vieraita koiria ilman rähjäämistä. Se vaatii tosin myös hienoa käytöstä siltä vastaantulijalta, ja aikamoisen kourallisen nameja. On yllättävän haastavaa kiinnittää kahden koiran huomio itseensä siksi aikaa kun toiset menee ohi. Yhden kanssa olisi huomattavasti helpompaa. Ei ole tuulesta temmattu sekään sanonta että tyhmyys tiivistyy joukossa, ja että toinen provosoi toista.

Kertusta alkaa olla ihan ok että meillä käy ihmisiä kylässä. Meillä on meneillään taloyhtiön käyttövesiputkiremontti, ja vierasta ukkoa lappaa ovesta sisään jatkuvana virtana sen kummemmin kyselemättä. Ensimmäinen päivä oli pahin; molemmat koirat säpsähti jokaista ovenkolausta ja olivat salamana olohuoneen portilla räksyttämässä. Nyt kun remppareiskat tulee aamulla, koirat ilmoittaa että nyt ne tuli, ja on sitten loppupäivän hiljaa vaikka ovi käy koko ajan. Nämä remonttimiehet ovat oikeasti tehneet meille suuren palveluksen, ne on mitä parhaimpia koirankouluttajia; niitä ei pätkääkään kiinnosta meidän koirat, ja kulkevat täällä niinkuin koiria ei olisikaan. Kerttu ei nimittäin tykkää yhtään että meille tulevat vieraat alkaa heti ensitöikseen lässyttää sille. En silti mielelläni jättäisi koiria ja Reiskoja keskenään meille kotiin yhteisiin tiloihin. Onneksi olen vielä Eliaksen kanssa kotona niin sitä ongelmaa ei ole.

Nyt kun suunnittelen Armille tätä toista pentuetta, alkaa meillä myös hulina tulevien pennunostajien toimesta. Nyt pääsiäisviikonloppuna on jo kaksi perhettä käynyt tutustumassa rotuun. Ensimmäisellä kerralla olin oikeastaan aika hämmästynyt ja ylpeä Kertusta, vieras rauhallisesti käyttäytyvä aikuinen on tervetullut vieras. Eilen mukana oli myös lapsia. Kerttua hieman murisutti ja haukututti, mutta pärjäili kyllä yllättävän hyvin; uskalsi touhuta Armin ja pallon kanssa lattiallakin. Eilinen laittoi miettimään sen verran että kumpi oikeastaan on parempi; aranterävä koira joka ilmoittaa kovaäänisesti että sitä pelottaa, vai arka koira joka hiipii hiljaa ja salakavalasti nurkissa.

Armin sosiaalisuus, lempeys ja ystävällisyys korostuu entisestään kun toinen on hieman hankalampi. Kyllä minulla on käynyt onnenpotku sen koiran suhteen. Vaikka Armikin on välillä jääräpäinen ja dominoiva, on sen perusluonne lempeä ja vastaanottavainen. Kertustakin näkee että se on kiltti koira, ja sen tunteenpurkaukset ovat selvästi ujoutta, ei missään nimessä ilkeyttä.

Luulen että Kertussa riittää projektia mulle koko sen loppuelämän ajaksi. Toivon kuitenkin että tämä hitaasti alkanut nousujohteinen kehitys jatkuu eikä pahoja takapakkeja tulisi. Edellisistä postauksista aika usea on käsitellyt tätä samaa aihetta, ja varmasti kirjoitan tästä jatkossakin, mutta yrittäkää jaksaa, tämä on tällä hetkellä minulle erittäin tärkeä asia. Pienetkin onnistumiset tuntuu suurilta harppauksilta kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen. Uskoisin että Eliaksesta on apua Kertun kehityksessä, koira varmasti kasvaa henkisesti lapsen mukana ja hyvänä tavoitteena voisin pitää sitä, että parin vuoden päästä kun meillä on talo täynnä kiljuvia ja juoksevia uhmaikäisiä Eliaksen kavereita Kerttu joko telmisi mukana, tai ainakin katselisi tyynesti vieressä.

Ja eikös sitä sanota että ihminen ei saa sellaista koiraa jonka haluaa, vaan koiran jollaisen hän tarvitsee. Kerttu ei nimittäin ole ainoa joka meidän perheessä on kasvanut henkisesti...

Näyttäkö tämä murunen muka siltä että hän söisi pikkulapsia aamupalaksi?