Ensimmäisestä treenikerrasta on kulunut reilu viikko ja meidän arki on saanut aivan uuden suunnan. Sisällä koirien huomioimattomuus jatkuu edelleen, mutta lenkeillä saadaan jo vähän "keskustella". Koiria ei edelleenkään päästetä takapihalle vaan kaikki ulkoilu tapahtuu hihnassa. Lenkit käydään koirien kanssa erikseen, joten onpa tässä ollut päiviä jolloin olen käynyt 8 kertaa kävelyllä... ja melkein joka kerta Elias vaunuissa mukana. Huh huh. Onneksi useimmiten 4 lenkkiä on kuitenkin riittänyt (kun ollaan Petterin kanssa vähän jaettu vuoroja).
Suurin muutos entiseen on se, että meillä mennään nyt löysällä hihnalla. Lähes aina ja joka sekunti. Välillä tietysti nenä tai vanha tottumus vie voiton, mutta silloinkaan vetäminen ei ole sellaista että käsi meinaa irrota, vaan huomaan että hihna on suorana, eikä enää pienellä kaarella. Säntäilyä ja sinkoilua ei enää tapahdu juurikaan ollenkaan. Vaatii muuten molemminpuolista tarkkuutta, kunnioitusta ja huomaavaisuutta tämä meidän uusi hihnakäytös. Ainakin tällä hetkellä ohjeena on vielä, että koira saa haistella niin paljon kuin se haluaa, jos siis malttaa kulkea sinne hajulle asti vetämättä. 180 senttinen hihna on pidettävä koko ajan "hollilla", se ei saa laahata maata, ei sotkeentua koiran jalkoihin eikä tietenkään kiristyä. Mulla oli alkuun oikea käsi ihan kipeänä hihnan kannattelusta, kun nostelin sitä tilanteen aina niin vaatiessa tuohon rinnankorkeudelle ja ylemmäskin. Ei muuten puhettakaan että mulla vielä edes logiikka saatikka fysiikka riittäisi kahden koiran kanssa hihnojen kanssa pelaamiseen.
Meillä on nyt alkuun ollut Hurtan kevyimmät mahdolliset nylonnyörihihnat, mutta niissä tuntuu olevan vähän liian painavat lukot; lukko vetää ketjupantaa aina välillä kireälle, vaikka koirat kulkisikin nätisti. Lukko tuntuu myös painuvan suoraan kaulan alle josta se helposti sujahtaa etujalkojen väliin. Tänään ostin kokeeksi kaikista kevyimmän nahkahihnan ihan pienellä lukolla, mutta sekin tuntuu painavan ketjua vähän liikaa. Toisekseen ainakin ihan uusi nahkis taitaa joustaa vähäsen, niin en oikein saanut tatsia nyppäisyihin.... no täytyy nyt testailla että kumpi on parempi.
Tällä viikolla oli ohjeena mahdollisuuksien mukaan vältellä vastaantulevia häiriöitä, ja varsinkin koiria. Mopoja tulee vastaan koko ajan (ei haittaa koiria yhtään), samoin polkupyörien kanssa. Lastenrattaat ja sauvakävelijät alkaa olla myös jo hallinnassa (varsinkin jos ne tulee takaapäin). Hölkkääjien ja varsinkin rallaluistelijoiden kanssa on vielä pieni jännitys päällä ja kumpainenkin koira kaartaa (hillitysti) niiden perään. Kaikki perästä ohittavat on helpomia kuin vastaantulevat. Koiriakin ollaan aina silloin tällöin nähty, sekä kaukaa että muutama ollaan juoduttu ohittamaankin. Niidenkin kanssa on sujunut vaihtelevasti. Kummallekaan tytöistä ei ole enää syttynyt sellaista kamalaa räyhähenkeä, vaan lähinnä pieni jähmettyminen, asennonkorjaus pullistelevaksi, karvat pystyyn ja tiukka tuijotus. Tästä olisi tarkoitus päästä eroon seuraavassa treenissä. Osa kohtaamisista on tosin mennyt niin lunkisti että olen miettinyt onko Kerttu oikeasti edes huomannut metrin päästä kävelevää koiraa... :)
Kerttu pärjäilee lenkillä nyt paremmin kuin Armi. En tiedä miten sitä kuvailisin, mutta Kerttu on huomaavainen. Huomaavainen minua kohtaan. Jopa kohtelias. Kerttua ei tarvitse juurikaan enää nyppäistä hihnasta, vaan pieni, yhden ketjulenkin mittainen kiristys riittää useimmiten. Kerttu on myös oppinut pysäytys-käskyn ihan mahdottoman hyvin. SEIS, ja koira seisoo. Liikkeelle lähdetään aina sitten että minä sanon ensin MENNÄÄN, sitten odotan vielä pari sekuntia ja sitten vasta lähdemme yhdessä liikkeelle. Koiria ei ohjailla hihnoista enää ollenkaan. Koska koirilla ei ole lupaa kiristää hihnaa, ei ole taluttajallakaan. Ohjailu tapahtuu kehonkielellä, käsimerkeillä ja sanoilla. Sanon koirille esim. Kerttu, ole hyvä, mene reunaan. Armi, me käännytään nyt tästä (risteyksestä). Ja näytän kädellä mihin reunaan ja mihin suuntaan käännytään. Tämä tällainen opastaminen on myös ratkaissut sen mun äänenkäyttöongelman. Ei tulee enää karjahdeltua eikä kyseltyä, vaan "käsky" on juuri sellainen toteava kehoitus kuin on tarkoituskin. Toinen juttu mihin koirat reagoi ihan hirveän hienosti, on hengitys. Jos yhtään tuntuu sille että kohta lähtee lapasesta, vedän keuhkot ihan täyteen ilmaa ja puhallan suunkautta ulos. Pari kertaa. Koirat on taas kuulolla. Uskomatonta!
Armilla alkoi just pahasti juoksut, ja se näkyy asenteessa. Armi kulkee just ja just sellaisella hihnalla että en osaa sanoa onko se löysä vai kireä. Ja merkkailla pitää tietysti ihan koko ajan. Armihan on aina ollut kova ruovittelemaan, ja varsinkin nyt juoksumerkkien jälkeen pitäisi koko ajan olla kaapimassa maata. Kun koira ruovittelee, tulee nyppäisy hihnasta, tiukka ei, ja sitten on minun vuoro käydä ruopimassa sama paikka ja lopuksi vielä sylkäistä päälle. On saattanut muutama vastaantulija vähän ihmetelllä... :) Mä toivon että nää Armin asennevammat johtuisi vaan tästä juoksusta ja tilanne korjaantuisi parin viikon kuluttua yhtä hyväksi kuin Kertun kanssa. No, on Kertullakin yksi ongelma; pöppiäiset. Kaikki ojanpenkan kukissa pörräävät pöriläiset on aina olleet Kertun mielestä vastustamattomia, ja ovat edelleen. Siinä kyllä hihna kirraa kun niitä pitää napsia suuhunsa. Mutta hei, aika pieni ongelma vai mitä? Sisällä Kertulla on toinen ongelma; sitä ei enää kiinnosta. Mikään. Varsinkaan lenkille lähtö. Ennen nousi hirveä haloo jo siitä kun aloin vetää lenkkivaatteita päälle, nyt tyyppi makaa sohvalla löysänä kuin kaurapuuro villasukassa. Se on kai sitten Kertun keino osoittaa mieltään ja kapinoida meidän uutta elämäntapaa vastaan. Ja varsinkin silloin kun Petteri on lähdössä viemään sitä lenkille. Ymmärrän kyllä hyvin mistä se johtuu; lenkillä ei oo enää niin "kivaa" kun ei pääse riehumaan, puolustamaan, rähjäämään. Ei enää adrenaliinit ja endorfiinit virtaa samalla lailla kuin ennen... Tää on toinen juttu mikä pitää seuraavassa treenissä ottaa esille.
Ja se seuraava kerta on tosiaan huomenna aamulla. Aiheena ohitustunti hihnassa, erilaisia häiriöitä, lähinnä kai koiria. Ja saattapa olla että päästetään koirat jo hetkeksi irtikin. Jos ei nyt niin viimeistään sitten seuraavalla kerralla. Huisin jännää!
Wau! Kyllä kelpaa! Mahtavia saavutuksia ja vikkeläänkin vielä!
VastaaPoistaNauratti tuo sinunkin sudittelusi, hih!
Muistan itse joskus vuosia sitten ihan pottuuksissani tehneen samanlaisen sudittelun (ei pihakoirille, vaan afgaanille, partikselle ja venakolle, tuolloisille koirilleni). Niiden ilmeet oli kyllä näkemisen arvoiset, sellaista ihailunsekaista kunnioitusta kun hiekka lensi ja kivet ropisi=)
Tuo kohta kävi kyllä naurattamaan; sitten on minun vuoro käydä ruopimassa sama paikka ja lopuksi vielä sylkäistä päälle. Kyllä ois herättänyt hilpeyttä, jos ois sattunut mun kohdalle tuollainen ihminen ennen tätä sun blogipäivitystä :D Hyvä ettei tarvitse laittaa housuja kinttuun ja pissiä siihen ;) Syksyllä kyllä otetaan Maikki meillä miitinki ja käydään läpi tuo teidän koulutussessio, on se niin mielenkiintoisen kuuloinen. Kiva että tuloksiakin jo näykyy. <3 Terveiset tytöille meidän huimapäiltä :D
VastaaPoistaKyllä muakin meinasi parilla ekalla kerralla alkaa naurattaa kun suoritin tuota ruopimista ja sylkemistä, ja vähän kyllä vilkuilin sivuille että näkeekö kukaan... :) Mutta on muuten tehokas tapa! Ja juu, onneksi tuo sentään riittää, ettei tarvi käydä itse pissillä =D
VastaaPoistaMä olen itsekin ihmeissäni että miten nopsaan nämä keinot tepsii. Mutta toisaalta, kun näkee heti tuloksia niin motivaatiokin on koko ajan tosi korkealla. Ja kun itsellä on hyvä ja rento fiilis ja tuntee osaavansa homman, niin tulosta tulee sitä nopeammin. Ja kun on jo yksi vertailukohta parin vuoden takaa, kun Kerttua yritettiin namien kanssa huijata sujuviin ohituksiin ihan tuloksetta, niin tällainen kokonaisvaltainen kasvatus tuntuu nyt oikeasti tosi järkeenkäyvältä ja ainoalta oikealta vaihtoehdolta meille.
Koulutuspostautesi ansiosta olen alkanut tarkkailla omia koiriani. Olen alkanut funtsia, että missä kohtaa minua. On väkisinkin tullut mieleeni, että koirat ovat oikeita manipuloinnin mestareita. Onhan niillä ihmisen kanssa vuosituhansien kokemuspohja.
VastaaPoistaKoirat siis reagoivat kaikkeen mitä teemme. Olemme niiden suurennuslasin alla jatkuvasti. Mietin, kuinka saada omaselkäranka niin suoraksi ja ryhti napakaksi, että jo asento kertoo pomon olevan paikalla. Väsyneenähän laahustan kuin vanha riepu.... Taidan alkaa ruopimaan minäkin aina Kåren sudittelujen jälkeen!
Kukapa meitä lukisi paremmin kuin koira. Jokainen pieni ele ja liike on koiralle merkki jostakin. Ja sitten kun usein käy niin että meidän ja luontokappaleiden merkit ja tarkoitusperät ja motiivit ovat erilaiset, niin soppa on valmis...
PoistaMä olen keksinyt tässä kuukauden aikana itselleni ajatuksen jolla torjun väsymystä ja suoranaista v*&%¤"*ta lenkille lähdöstä. Ajattelen että minulla on oikeus, etuoikeus, ottaa nyt tunti omaa aikaa ja lähteä rentoutumaan. Koirien velvollisuus on lähteä mukaan.
Hei,
VastaaPoistaMerkkaamisesta... meidän pojat käyvät mökillä puskapissalla ja sanoivat meidän pihiksen aina tulevan ja pissaavan siihen päälle. Hmm.
Saattaa olla merkki jostakin, tai sitten ei. Alle murrosikäinenhän ei välttämättä ole vielä koiralle auktoriteetti, joten tässä kohtaa koira saattaa pitää poikia vertaisenaan. Ja riippuu tosi paljon kaikesta muustakin miten tuohon on suhtauduttava. Jos muita ongelmia ei teidän laumassa ole, niin tuskimpa tuo pissimisjuttu on kovin huolestuttavaa. Tai sitten käsket isännän käydä merkkaamassa ihan loppuviimeks siihen samaan paikkaan =D
PoistaOn todella hienoa, Maikki, että kerrot niin avoimesti ja perusteellisesti sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Päivityksistäsi saa hyviä vinkkejä, miten toimia oman koiransa kanssa.
VastaaPoistaMeilläkin nimittäin vietettiin juuri jokin aika sitten jääkautta, kun melkein varkain aloin ensin lipsua minä ja sitten koira. Havahduin yhtäkkiä siihen, että kontakti on heikentynyt, ja lenkeillä emme olleet enää "yhdessä", vaan Otto lenkkeili ja minä olin mukana kantamassa hihnaa ja kertomassa noin suunnilleen minne mennään. Jääkauden ylläpitäminen on todella vaikeaa juuri kertomistasi syistä. Rakasta, kaunista koiraa on niin kiva silittää ohimennen, tai ilahduttaa koiraa antamalla palan juustoa kun tekee itselleen voileipää. Piti oikein kovettaa itsensä ja muistuttaa itselleen, että jääkausi tapahtuu koiran parhaaksi.
On vaikea uskoa kokematta sitä itse, miten nopeasti koiran käytös alkaa muuttua, kun muuttaa omaa käyttäytymistään. Paljon onnea ja iloa harjoituksiin sekä teille että meille!
Olet silloin pentuaikana ja junnuaikana tehnyt Oton kanssa niin hirveän hienoa työtä, että nyt aikuisena mä ainakin jotenkin automaattisesti olettaisin koiran jo käyttäytyvän asiallisesti, kun pohjatyö on kunnossa. Tuossa kohtaa on varmaa tosi helppo alkaa vahingossa lipsua...
PoistaMun on itseni kanssa pidettävä varmasti koirien koko loppu elämän ajan mielessä että koskaan ei voi olla varma, ja onnellista loppua ei ole ellei sen eteen tee koko ajan töitä. Luulen että meilläkin on edessä vielä jääkausi jos toinenkin...
Tää koko juttu on vähän sellainen "Uskon vasta kun näen" -juttu. En olisi ihan oikeasti osannut hurjimmissa unelmissanikaan kuvitella miten nopeasti näihin tuloksiin voi päästä ihan pelkällä asennemuokkauksella ja oman käytöksen muutoksella.
Tuohon avoimuuten vielä, sen lisäksi että mulla pysyy itsellä muistissa nää meidän jutut, niin onhan se vielä antoisampaa jos tästä on jollekin toiselle hyötyä. Jos joku saa tämän kautta paremman arjen oman koiran kanssa, on minun työni ollut monikertaisen hyödyllinen.
Mua harmittaa niin suunnattomasti se että PeVi-koulutusta paheksutaan yleisesti nykyään niin paljon. Mulla ei ole kertaakaan ollut yhtään paha olo enkä ole ollut eettisessä tai moraalisessa ristiriidassa tämän metodin kanssa (paitsi neuvolatunnilla tuli paha mieli kun kuulin koirien suhtautumisesta minuun, mutta se ei liity tähän).
Niin, tapoja on monia, onneksi. Eikö ole aika jännää muuten ajatella, miten tehokkaita/nopeita/näppäriä keinoja löytyy ihmisiltä jotka ovat asiansa opiskelleet ihan ilman yliopistoa ja teoreettista koulutusta? Elämään oppii vain elämällä...?
VastaaPoistaMulle ei tullut missään vaiheessa mieleen tätä koulutuspaikkaa valitessa tarkastaa Marian koulutuksia/titteleitä (eikä niitä missään siellä kotisivuilla luekaan). Luulen että hyvinkin on nimenomaan elämällä oppinut, ja varmaankin käynyt Vilanderilla "opissa". Ja onhan sitä "hevosmiestaitoa" oltava vähän luonnostaan, kun tällaiseen ryhtyy ammatikseen :)
PoistaTäältä taas se älähtää johon kalahtaa jne... Sen yliopisto-opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen ansiosta on kehitetty aika monta hoitoa, selvitetty ihmiskunnan historiaa, opiskeltu erilaisia havaitsemismekanismeja... Että eiköhän ne biologit ja käyttäytymistieteilijätkin jotain asiastaan tiedä. Näyttääpä tuo Mariakin sivuillaa ilmoittavan, että on aloittanut eläintenkouluttajan ammattitutkinnon suorittamisen - kai siihenkin joku syy on. Ja loppujen lopuksi jokainen varmasti löytää itselleen ja koiralleen sopivat toimintatavat ammentamalla tietoa eri ihmisiltä ja poimimalla rusinat pullasta.
VastaaPoistaAivan varmasti toiset ovat luontaisesti parempia eläinten käsittelijöitä kuin toiset. Itse olen ainakin joutunut harjoittelemaan oikeanlaista käyttäytymistä ja mielialaa, kun luontaisesti olen jännittäjä ja hermoilija. On palkitsevaa itsellekin huomata, kuinka oma johdonmukainen käytös saa koirankin käyttäytymään johdonmukaisesti. Tuohon Nannan juustonpalaan viitaten: saan aniharvoin koiraseuraa keittiöön, koska minulta ei koskaan "tipu" mitään. Isännällä sen sijaan on koiraseuraa yhdeksän kertaa kymmenestä... ;)
Nyt kun oikein tarkkaan luin nuo sivut läpi niin olihan siellä tosiaan maininta koulutuksesta :) Hyvä kun huomasit.
PoistaJohdonmukaisuus ja rauhallisuus on kaikki kaikessa. Olen huomannut että koirat käyttäytyy lenkillä paljon paremmin jo ihan sillä että minä muistan hengittää vaikeissa paikoissa :)