Sivut

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Leikkikoulussa

Jokunen aika sitten päästiin tyttöjen kanssa opettelemaan leikkimistä. Oikealla tavalla leikkimistä.

Armihan on pienestä pitäen ollut kova leikkimään, se syttyy helposti eikä osaa lopettaa. Varsinkin pallot ovat sen heikko kohta. Tennispalloa voisi heitellä tunnin, pari, kolmekin. Ärsyttävää on se, että Armi tuo pallon puolen metrin päähän, räksyttää taukoamatta, ja nappaa pallon (ja sormet) just kun oot ite ottamassa palloa maasta. On myös ihan turha yrittää ottaa Armia kiinni / saada pois pihalta silloin kun leikki on sen mielestä kesken. Tämä hankaloittaa ihan jo arki elämää aika paljon. Kerttu taas ei juurikaan leiki. Armille palloa heitellessä se kyllä juoksee mieluusti vierellä, mutta ei koskaan ota palloa tms. suuhun vaikka ehtisikin paikalle ensin. Vetoleikkejä Kerttu ei leiki ollenkaan, joskus saattaa vähän piippailla ja suolistella pehmoleluja, mutta hyvin hillitysti silloinkin.

Tavoitteena meillä on siis opettaa Armi leikkimään oikein, ja opettaa Kerttu leikkimään noin ylipäätään... =D

Homeetan leikkikouluun meillä oli varattuna kaksi patukkaa, road killeri ja tennispallonaru. Jostain syystä roadkiller ei sytyttänytkään kumpaakaan koirista, joten Armille tehtiin ensin viehe narupallosta.

Pikkukoirien viehe koostuu n. 30cm muoviputkesta jonka keskelle on solmittu 150-200cm pitkä vahva naru. Narun päähän kiinnitetään viehelelu. Armin tapauksessa narutennispallo. Pallon naru vaan tuli purtua vähän liian äkkiä poikki, joten pistimme pallon sukkaan ja sidoimme sen vieheen naruun.

Vieheleikin tarkoituksena on tarjota koiralle lajityypillisen käytöksen mahtavimpia ja hurjimpia osioita; saalistusta ja taistelua. Vieheleikillä ne voidaan tarjota koiralle turvallisesti ja hallitusti. Viehe on siis koko ajan ohjaajalla, ja samoin leikin hallinta ja sen eteneminen. Kun tätä verrataan vaikkapa pallon heittelyyn, on ohjaajan etu selvä; heti kun lelu irtoaa ohjaajasta, on valta koiralla, eikä koira ole enää leikittäjällä hallinassa. Vieheleikin tavoitteena on purkaa energiaa ja tyydyttää koira sekä henkisesti että fyysisesti. Koira oppii luopumaan saalisärsykkeistä, sen vireystilaa voidaan tarpeen mukaan joko nostaa tai laskea. Vieheleikki tarjoaa koiralle mahdollisuuden viedä koko saalistusketju alusta loppuun asti, jolloin saalistus ns. "ei jää päälle". Koira opetetaan syttymään ja luopumaan. Ja vaikka sana "laatuaikaa" onkin ehkä hieman ärsyttävä sana, niin tämä on juuri sitä. Laatuaikaa koiran ja ohjaajan kesken.

Koska vieheleikki on fyysisesti rankkaa, täytyy aina ensin lämmitellä lihakset. Kävelimme ja spurttailimme Armin kanssa hetken kouluttajan pihalla ennen aloitusta. Kun Armi oli valmis, alkoi kouluttaja leikittää Armia (koska itse en ollut koskaan edes nähnyt ko. leikkiä en tietenkään osannut, vaan sain katsella vierestä). Aluksi sanottiin "Treenataan", ja kun viehe alkoi liikkua, hihkaistiin "KII!" Koiraa kehuttiin koko ajan hienosta saalistuksesta ja sen annettiin voittaa, ja KII!tä toistettiin aina kun viehe oli irti suusta.

Viehe liikkuu samalla tavalla kuin saaliseläin. Se ei siis juokse koiran suuhun, vaan pakenee nytkähdellen ja pysähdellen. Koiralle kaikista palkitsevin hetki on juuri ennen iskua, ei siis jahtaaminen tai puru, vaan se hetki kun koira tietää ihan kohta onnistuvansa iskussa. Kun Armi iski sukkapalloon, sen kanssa taisteltiin niin kauan kuin sen vaan jaksoi retuuttaa. Armi teki kunnon työtä, se veti, riehui, tapporavisteli, murisi ja ärisi. Välillä viehe kerättiin ihan lähelle ja taisteltiin oikein kunnolla, sitten naru löysättiin ja koira siis sai voittaa. Kun ote hiemankin lipesi, viehe irtosi ja lähti uudelleen karkuun. Välillä Armi sai saalistaa ja juosta lelun perässä pitkäänkin ennen kuin sen annettin napata se suuhunsa. Sitten taas taistelua, irrotus, saalistus ja taistelu. Hyvin äkkiä tuo fiksu pikkupihis tajusi, että kun päästää itse irti, saa saalistaa uudelleen. Mukaan otettiin myös vieheen kuoleminen; kun Armi alkoi rauhoittua, viehe sen suussa ei enää rimpuillut vastaan, vaan kouluttaja huokaisi syvään ja pitkään, ja saalis "kuoli". Ja Armi tiputti sen suustaan ihan ilman käskyä. Tässä kulminoituu mun mielestä vieheleikin paras idea, oma-aloitteinen luopuminen. Ja se että leikki ei lopu luopumiseen, vaan luopuminen on palkitsevaa. Juuri tämän ongelman kanssa olemme Armin kanssa sata kertaa vuodessa menettäneet hermomme... Leikkiä jatkettiin Armin kanssa totaaliseen kyllästymiseen asti. Vaikka viehe liikkui oikein viekoittelevasti Armin edessä, oli sen saalistushalu täysin tyydytetty. Aikaa tähän koko hommaan taisi kulua maksimissaan puolisen tuntia. Välillä pidimme pieniä taukoja, Armi kävi pari kertaa juomassa ja vähän hölkällä. Jokainen sessio oli edellistä lyhyempi; Armi luopui ja tyydyttyi kerta kerralta nopeammin. Ihan huippua! Mäkin kokeilin liikuttaa viehettä pikkuisen, mutta se tuntui jotenkin kömpelölle ja vieraalle käteen, en osannut olla yhtä viekoitteleva, enkä ajastaa oikein. Täytyykin siis mennä jonnekin pellolle ensin ihan kahdestaan pelkän vieheen kanssa harkoittelemaan ilman koiraa.

Youtubesta löysin yhden videon vieheleikistä, ensin kouluttajamme palkkaa pumia agiradan päätteeksi, ja vajaan minuutin kohdalla Pirkko-bullia leikitetään oikein kunnolla.



Mä olin aika epäileväinen Kertun suhteen, ja olinkin oikeassa. Se ei syttynyt tähän hommaan ollenkaan. Kertun leikkimättömyys on iskostunut siihen niin syvälle, että tarvitaan paljon aikaa, houkuttelua, yllyttämistä, toistoja, vapautumista, riemua ja hassuttelua että Kerttu avaisi lukkonsa ja vapautuisi leikkimään ohjatusti. Kertun leikkimättömyyteen on pari "teoriaa", jos näin nyt voidaan sanoa. Ensinnäkin sillä on luonnostaan pienempi saalistusvietti kuin Armilla. Luonnetestissähän Armi sai taisteluhalusta +1, mutta kouluttajamme sai aika nopsaan kiihdytettyä sen reilusti +kakkoseen. Toisekseen, Kerttu kunnioittaa Armia niin kamalan paljon, että se ei vaan tohdi leikkiä sen nähden tai sen kanssa yhtä aikaa. Tästä johtuu esim. just se että Kerttu ei nappaa palloa vaikka sen nopeutensa puolesta saisikin ennen Armia. Ja kolmanneksi, koska Armin kanssa on tullut leikittyä niin paljon ja rajustikin, on Kerttu vaan todennut että tuo juttu on Armin ja ihmisten juttu, eikä ole kokenutkaan tarvetta osallistua leikkeihin. Nyt pitäisi jotenkin onnistua vapauttamaan Kerttu kaikista estoistaan ja saada se irroittelemaan oikein kunnolla ja nauttimaan lihasten ja leukojen käytöstä.

Kertun kanssa saatiin kuitenkin tehtyä pikkuisen jotakin. Hommaa rakennettiin sen kanssa ihan nollasta; nakkien nakkelusta :) Kouluttaja heitteli Kertulle nakkeja agiesteiden vierellä, ja varsinkin putken. Oli lähinnä tarkoitus saada Kerttu kiinnostumaan palkasta. Joka toinen herkku meni maahan ja joka toinen putkeen, ja lopulta Kerttukin meni putkeen. Ehkä viidenkymmenen toiston jälkeen Kerttu meni oma-aloitteisesti putkeen ja sai nakin tullessaan toisesta päästä ulos. Saattaa kuulostaa mitättömän pienelle, mutta se oli ensimmäinen erävoitto. Sitten nakinpaloja laitettiin sukan päälle, sitten sukan sisälle, ja sitten pikkuhiljaa nakkisukkaviehe vedettiin liikkeelle. Ihan pikkuisen Kerttu tällaiselle vieheelle syttyi, mutta tässäkin tilanteessa mieluummin juoksi kouluttajan vierellä kuin vieheen perässä. Ihan hassu Kerttu :) Mulla on kuitenkin kova tahto saada Kerttukin kiinnostumaan tällaisista leikeistä!

Periaatteessa meidän leikkikoulun piti loppua tähän, koska kouluttajalle oli tulossa toinen asiakas. Saimme kuitenkin tilaisuuden osallistua koulutukseen, Armista tuli häiriökoira russelille ja pääsimme tekemään häätöä. Häädön jälkeen saimme vielä vähän lisää leikkikoulutusta; kahden patukan saalistusta ja purua.

Kahden patukan leikki (tai ylipäätään kahden samanlaisen lelun leikki) perustuu samaan saalisviettiin kuin vieheleikkikin. Tässäkin koira saa saalistaa ja voittaa, se oppii luopumaan ja energiaa saadaan purettua mielekkäällä tavalla. Salme Mujunen on kirjoittanut leikistä erittäin tarkan selonteon: Saalisviettiä hyödyntävä leikki on koiralle mieluinen palkinto.
Lyhyesti sanottuna ensin heitetään yksi patukka, kun koira nappaa sen ja on tuomassa takaisin, kiinnitetään koiran huomio ohjaajalla olevaan toiseen patukkaan ja se heitetään koiran menosuuntaan päin. Uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Edestakaisin. Leikin voi lopettaa yhteen kunnon puruun ja tapporavisteluun, ja siitä luopumiseen, tai sitten viedä vielä vähän pidemmälle kuten me tehtiin, raivokkaaseen edestakas puruttamiseen ja kyllästymisen ja tyydytyksen kautta luopumiseen.

Tässä kuitenkin meidän leikkihetki: Aloitettiin taas sanalla "treenataan", sen tarkoituksena siis herätellä koira. Patukat esiteltiin Armille ja vähän kiusoiteltiin, sitten heitto, ja "KII!". Mä olin ihan varma että Armi alkaa juosta patukan kanssa ihan omaa rallia, mutta hämmästys olikin suuri kun kouluttajan näyttäessä uutta patukkaa Armi juoksi patukka suussa meidän luo, pudotti patukan ja lähti uuden perään. Mielessä kävi myös se että Armi yrittäisi napata molemmat patukat suuhunsa yhtä aikaa ja lähteä lällätellen tiehensä. Tai että vähintäänkin se alkaisi tavanomaisen räksytyksen ja komentamisen. Ei mitään näistä. Armi leikki just silleen niinkuin kouluttaja halusi sen leikkivän. Hieno tyttö! Useamman toiston jälkeen Armille annettiin kunnon puru patukasta eikä uutta patukkaa enää heitetty, vaan kouluttaja kävi polvilleen maahan ja taisteli Armin kanssa kaksin käsin patukasta. Armin annettiin voittaa niin että patukka irtosi kouluttajan käsistä kokonaan ja sillä aikaa napattiin käsiin uusi patukka. Armi pudotti välittömästi suussaan olevan patukan ja nappasi kiinni toisesta. Taas ihan lyhyt taistelu, voitto ja patukan vaihto. Tätä jatkettiin jonkin aikaa, ja sitten patukka "kuoli" pitkän henkäyksen myötä. Armi päästi patukasta irti vaikka se oli vielä kouluttajalla kädessä. Luopumisesta seurasi mahtava palkinto; pari eestaas lentävävää patukkaa ja sitten taas sarja puruja. Tämän leikin minäkin opin melko nopeasti, ihan alkuun en meinannut muistaa että Armin pitää ensin voittaa ja sitten vasta vaihtaa patukkaa, mutta aika äkkiä opin oikean tekniikan ja ajoituksen. Kokeilin myön patukan kuolettamista, ja Armi luopui hienosti minullekin. Tätä Armi jaksoi maksimissaan vartin, ja leikin jälkeen oli kyllä niin täydellisen tyydytetty että enpä muista sitä juuri koskaan nähneeni niin onnellisena, kaikkensa antaneena ja rentoutuneena. Leikki lopetettiin rauhoittamalla, ottamalla pannasta kiinni, pitkillä silityksillä ja sanomalla "loppu".  Ihan viimeiseksi kävelytettiin vielä vähäsen, mulla roikkui ja heilui patukat käsistä ja Armi käveli vierellä eikä sillä ollut minkäänlaista kiinnostusta niihin. "Ennenvanhaan" lelut olisi pitänyt huijata pois ja koira olisi räksyttänyt ja hyppinyt mun ympärillä äärimmäisen kiihtyneenä vielä vartin päästäkin...

Mulle on avautunut ihan uusi maailma, varsinkin Armin kanssa. Nyt kun olen nähnyt ja saanut kokea miten palkitsevaa leikki voi olla meille molemmille, miten energia (ja mahdollinen stressi) saadaan purettua, miten koira nauttii, ja itsekin tulee heittäydyttä ihan täysillä mukaan, niin en kyllä enää haluakaan palata entiseen stressaavaan ja kiihdyttävään leikkityyliin. Koira on ihan äärettömän tyytyväinen ja onnellinen, ja terveellä tavalla sekä henkisesti että fyysisesti väsytetty. Kouluttaja sanoikin tällaisten leikkimistapojen tuottavan valtavan määrän endorfiineja ja palvelevan rottakoiran mielihaluja. Ihan kun kävis itse vetämässä mahtavat sali- tms. treenit.

Kun nyt vielä saisi Kertun sen verran vapautumaan että saisin nauttia myös sen kanssa samalla tavalla. Tekisi Kertulle e r i t t ä i n hyvää! Ja meidän suhteelle. Kerran olen itsekseni käynyt Kertun kanssa patukoimassa, eestaas-leikistä se syttyi ihan kivasti, mutta puruista ei vielä ollenkaan. Muutaman kerran sain Kertun tuomaan patukkaa mullepäin ja säntäämään uuden patukan perään, ja pari hienoa itsenäistä tapporavisteluakin se teki. Mutta heti kun otan patukan käteeni ja yritän puruttaa, se luopuu. Eli lisää itsevarmuutta ja vapautumista tarvitaan. Mutta tämä on kuitenkin jo hieno alku, oikeastaan ollaan päästy jo tosi pitkälle. (tuntuu vaan niin pienelle, kun Armin kanssa ollaan vähän toisissa sfääreissä...)

perjantai 27. syyskuuta 2013

Lahtelaiset

Pihakoirien erikoisnäyttelyyn Heinolassa osallistui meikäläisistä Lahden poijjaat Aatos ja Murre. Pihakoiria oli ilmoitettu erkkariin Rune Fagerströmin arvosteltavaksi 18 kpl ja jännäsin puoli aamua että miten meidän poikien oikein käykään. No hienostihan niille kävi!

Aatos
VAL ERI 2
3v. Erinomainen koko. Antaa melko neliömäisen vaikutelman, mutta erinomainen vahvuus kauttaaltaan. Hyvä sukupuolileima. Hyvät pään mittasuhteet. Turhan pyöreä kallo. Voimakas otsapenger. Hyvin asettuneet korvat. Vahva kuono-osa. Hyvät silmät. Sopiva kaula. Etuosa saisi olla paremmin kulmautunut ja eturinta voimakkaampi. Hyvä rinnan syvyys. Lyhyt lantio. Hyvä luusto. Hyvät käpälät. Erinomainen karva. Tulisi liikkua paremmalla askelpituudella. Hyvä häntä.

Aatos ei tällä kertaa saanut SA:ta, mutta oikein hienon arvostelun kyllä.  Ja Murrepa sitten taas yllätti kaikki ja pärjäsi ihan yli odotusten!

Murre
JUN ERI 1 SA PU1 SERT VSP
13kk. Erinomainen koko. Oikeat rungon mittasuhteet. Hyvänmallinen pää. Oikea kallon leveys. Sopiva otsapenger. Hyvät silmät. Hyvät korvat. Kaunis ilme. Hyvä kaula. Riittävä eturinta. Rungon syvyys on hyvä, mutta kylkien tulee vielä pyöristyä. Hyvä ylälinja. Sopivat takakulmaukset. Hyvä lantio. Hyvä väri ja karva. Liikkuu hyvin. Miellyttävä käytös. Hyvin esitetty.
 
Murrelainen junnukakara oli toistamiseen VSP ihan peräjälkeen. Tuomari tykkäsi Murresta kuulemma ihan kauheasti, oli sanonut että vaikka koira on vielä keskeneräinen ja kehittymätön rääpäleinen pitkine koipineen ja juniorin muotoineen, on nyt jo nähtävissä äärimmäisen hyvä tyyppi, juuri sellainen kuin pihakoira hänen mielestään pitää ollakin. 

Sekä Aatos että Murre on ilmoitettu vielä tälle vuodelle Lahteen Carsten Birkin arvosteltavaksi. Sinne reissuun on lähdössä myös Ronda ja Edi, eli jos hyvin käy, niin saan esittää ensimmäistä kertaa elämässäni kasvattajaryhmän. Pohjoismaiden Voittaja -näyttelyyn lähtee tietysti Armi puolustamaan PMV -09 titteliään, sekä kakruista ainakin Ronda ja Murre, luultavasti Edikin. Aatoksen näyttelyt alkaa olla aika lailla käytynä, se kun ei selkeestikään kauheesti tykkää tuosta esiintymisestä, niin kaikella kunnioituksella keskittyköön jatkossa ihan muihin töihin, kuten vaikka sussutteluun ja nenähommiin. Hannan sanoja sähköpostiviestistä suoraan lainatakseni:

"Aatoksen kanssa voidaan ruveta enenevässä määrin suuntaamaan tehoja MEJÄ:ään tai muihin hajulajeihin. Aatos nimittäin lähes nenällään aurasi näyttelykehää, kun hajut oli sen mielestä kaikkein kiinnostavimpia. Mä oonkin sanonu et Aatos on kuin traktori, Massey Fergusson, vahva, massallaan jyräävä pelto- ja metsätyökalu, jolla on kuono kuin aura."
 
Kuvaa kyllä Aatosta enemmän kuin hyvin! Meijän Massikka-ukko! =D
Lisää suoria lainauksia, seuraavaksi lääkärikuulumisia:

Kävimme juuri poikien kanssa tohtorilla ja tohtori sanoi näin:

Aatos on lihaksikas 10,2 kg painava, terve, jalostuskelpoinen 0/0 polvineen ja palleineen. Sydän- ja hengitysäänet siistit. Kennelyskärokotus pistetty.

Murre on hyvän lihaskunnon omaava 8,4 kg painava uros palleineen. Sydän- ja hengitysäänet siistit. 1-vuotiaan rokotustehostukset annettu. 
 
Voi mahoton että on hienot pojat, ja pojilla mahtava emäntä!

tiistai 17. syyskuuta 2013

Porvoo KR

Porvoon näyttelyssä kävimme sunnuntaina pyörähtämässä, Pihapolkulaisia mukana 3 junnua; Ronda, Edi ja Murre. Tuomarina oli ruotsalainenAnita Whitmars. Pihakoiria oli ilmoitettu 18kpl, aika ihanan iso määrä :)

Pihapolun Eemil "Edi"
JUN EH JUK2 

Good overall expression. Still developing. Excellent shaped head. Topline okay. Well set tail. Little open angulation in front there for not much forechest. Need to develop stronger ribcage. Lovely temperament.

Kauttaaltaan hyvä yleisilme. Kesken kehityksen. Erinomaisen muotoinen pää. Ylälinja ok. Hyvin asettunut häntä. Hieman avoimesti kulmautunut edessä, ja siksi ei kovinkaan paljon eturintaa. Rintakehän täytyy vielä kehittyä. Ihana luonne.


Pihapolun Eerik "Murre"
JUN ERI1 SA PU1 SERT VSP
Gives a slight long appiriance, but he is not ready yet. Well shaped head. Good topline. Needs to mature. Good tailset, moves well. Nice temperament.
Antaa hieman korkean vaikutelman, mutta ei olekaan vielä "valmis". Hyvänmuotoinen pää. Hyvä ylälinja. Tarvitsee aikuistua/kehittyä. Hyvä hännänkiinnitys. Liikkuu hyvin. Mukava luonne.

Edi ja Murre on kyllä niin veljekset! Voi hyvänen aika miten osaa poijjaat olla samasta muotista valetut :) Ihania miekkosia kaikenkaikkiaan!

Murre SERT ja VSP

Pihapolun Estelle "Ronda"
JUN EH JUK2
Feminin. Lacks body volume. Natural immature. Dips a little in back. Good loin and group. Nice shape of head. Nice expression. Lovely attitude.

Feminiininen. Vartalon massa puuttuu. Luonnollisesti vielä kehittymätön. Niiaa hieman takaa. Hyvä lanne ja runko. Mukavan mallinen pää. Hyvä yleisilme. Ihana asenne.

Rondan asenne oli tosiaankin mainitsemisen arvoinen. Pikkutyyppi seisoi kehässä niin iloisena että häntä heilutti koiraa, ja koko paketti kiemurteli riemusta. Pöydällä seisominen sujui hienosti, ja tuomari kuiskutteli Rondalle jotakin ja suukotteli sitä kuononpäähän. Maassa kulkeminen meni aika ala-arvoisesti; lähinnä loikkien, pomppien ja elämän ilossa revitellen. Hassu ilopilleri :)

Meillä on niin hienot koirat. Mulle tämä oli siinä mielessä jännä näyttely että Edillä ja Rondalla oli ekaa kertaa tuomari rodun alkuperämaasta, ja kuten aiemminkin todettua, arvostan eniten ruotsalaisten ja tanskalaisten tuomareiden arvioita pihakoirista. Tälle vuodelle on vielä muutama näyttely suunnitteilla, sitten kakarat saavat kasvaa ensi kevääseen asti.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Ilmainen ateria



Silmiini sattui mainos MUSHin uudesta raakaruokasarjasta; MUSH B.A.R.F. Vaisto® sta.

Makuvariaatiota näyttäisi olevan monenlaisia, samoin erilaisiin tarpeisiin ja ikäkausiin. Mielenkiintoisin kaikista on ehdottomasti tuo Starter, joka on suunniteltu nimenomaan raakaruokintaa aloitteleville koirille. Sen kautta on varmasti helppo lähteä kokeilemaan uusia ruokailutottumuksia.


Vaikka meillä onkin barfattu jo pari-kolme vuotta, kokeilen mielelläni aina kaikkia uutuuksia. Eihän sitä koskaan tiedä odottaako nurkan takana se kaikkein paras superherkku  naminami -ruoka. Nyt tästä kokeilusta tekee entistä houkuttevamman se, että testata saa ihan ilmaiseksi! Klikkailkaa kaikki  MUSHin sivuille, toimikaa ohjeiden mukaan, ja käykää hakemassa ilmainen 800g näyte!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Painetta ja paineen purkua

Lauantai-aamuna sain puhelun kouluttajalta: "Tulisitteko häiriökoiriksi?". Olin vähän että "Hä? Mekö? Ollaanko jo niin valmiita? Osaankohan MÄ toimia oikein..." Sain kuitenkin yksityiskohtaiset ohjeet variaatioineen ja niinpä uskaltauduin tyttöjen kanssa tarttua tarjottuun urakehitykseen oppilaasta opettajaksi. Tai no saamapuolellahan mekin tässä oltiin, erittäin hyvää harjoitusta meillekin.

Suuntasimme Pioneeripuistoon ja omassa päätöksessäni oli se, millaisella kokoonpanolla saavumme paikalle. Armin jätein ensin autoon ja Kertun kanssa lähdimme auttamaan vierasta koiraa. Valitsin itsekkäistä syistä mukaani Kertun, koska ajattelin pärjääväni sen kanssa paremmin (helpommalla). Vastassa oli nuori vesikoiranarttu jolla teini-iän kapinaa ja mm. ei-toivottavaa hihnakäytöstä. Olimme passissa tiereunassa ja vesikoira tuli meitä vastaan irti hihnasta, aika äkkiä se irtosi omistajistaan ja tuli suhteellisen rauhallisesti meitä kohti, pysähtyi välillä tuumaamaan ja jatkoi sitten lähestymistä. Minun tehtäväni oli ajaa koira pois kun se tuli "liian" lähelle. Sitten lähdettiin Kertun kanssa kulkemaan koko joukon perässä, ja vähitellen rinnalla. Kävin sitten vielä hakemassa Arminkin, yhdessä teimme ohituksia eri suunnista ja eri nopeuksilla.

Mun osalta harjoituksen tarkoituksena oli näyttää omille koirille että niiden ei tosiaankaan tarvitse välittää vastaantulijoista, vaan MINÄ häädän tunkeilijat pois. Jostain syystä Kerttu meni kovasti ymmälleen tästä treenistä, ja paineistui vähän liikaakin. Ilmeisesti se ei tajunnut mitä tapahtui, kuka oli "vihainen" kenellekin, ja ketä "rankaistiin" väärästä käytöksestä. Kerttuhan siis otti vieraan koiran ihan lunkisti, mutta mun räjähdyksestä se meni lukkoon. Harmittaa ihan mahdottomasti että valitsin omista koiristani näin väärin, ja aiheutin Kertulle tarpeetonta hämmennytä ja ehkä epäluottamustakin. Mutta, kai tämäkin oli tarpeellinen virhearvio, ainakin omassa kehityksessäni. Virallisen treenin jälkeen jäin vielä omien koirien kanssa käveleskelemään pitkin polkuja, että päästäisiin rennompaan ja mukavampaan mielentilaan.

Samantien kun pääsin kotiin sain taas puhelun kouluttajalta: Huomenna samaan paikkaan ihan tavalliselle rennolle lenkille, ilman mitään sen kummempaa koulutusta, ohjausta tai hallintaa, vapautumaan ja ajamaan pahat mielet pois päistä. Olin itse ajatellut ihan samaa!

Sunnuntain kaksituntinen jatkuvassa vesisateessa sujui mahdottoman hienosti ja saatiin Kertun ja Armin kanssa purettua paineita mahtavassa seurassa! Aloitimme lenkin kouluttajan kotipihalta jossa hän yksitellen esitteli meille mukaan tulevat koirat; kaksi belgiä, parsoni, borderterrieri, ja bullterrieri. Pari ensimmäistä koiraa oli Kertulle ihan jees, mutta jossain vaiheessa kun koiria tuli lisää ja lisää, piti Kertun vähän hakea rohkeutta halkovajan kautta. Matkaan kuitenkin päästiin ja liikkuessa Kertunkin murheet karisivat. Mun (oikeastaan ainoana) tehtävänä tämän lenkin aikana oli pitää perskärpäset (parsoni- ja bor-ter -pojat) hillitysti poissa omien tyttöjen liepeiltä. Oli hirmuisen mielenkiinoista seurata 7 koiran toimintaa, sitä miten tuttavuutta tehdään ihan vaivihkaa, kuka hyväksyy kenet missäkin vaiheessa ja miten kaksi laumaa lopulta löyhästi yhdistyy. Omissa ryhmissään kulkeneet koirat olivat lopuksi yksi iso lauma, ja kulkivat sikin sokin kukin missäkin toistensa lomassa. Armilla meni ehkä varttti rentoutua sen verran että irtosi mun jaloista tutkimaan metsää tarkemmin ja vielä vartti lisää niin se viiletti jo keppi suussa, ihan niinkuin omassakin porukassa. Armi näytti Kertulle hienosti esimerkkiä ja rauhoitteli sitä omilla toimillaan. Armin keppileikkien alettua Kerttukin vapautui kokonaan, uskalsi irtautua, heilutti rauhallisesti häntää ja juoksenteli ihan rentona edes takas metsässä. Mulla oli mukana kamera ja kouluttajalla videokamera, mutta koska koko ajan satoi vettä emme päässeet ikuistamaan tätä lenkkiä.

Ehkä erikoisin tapaus sattui ihan lenkin lopulla. Pioneeripuistossa on ihan pikkuinen lampi, ja lopuksi suuntasimme sitä kohti. Kouluttajan koirat tiesivät mitä seuraavaksi on ohjelmassa, ja Armi the Vesipetokin taisi haistaa mutaisen veden ja aistia muun ryhmän innostuksen. Armi & muu lenkkiseura lähti täysillä lammikkoa kohti ja sanoinkin että kohta Armi hyppää ja ui ja nauttii. Kouluttaja sanoi että Ei muuten ui! Olin vähän että TÄH? Koko ryhmä kaarsi kovaa vauhtia takaisin meidän luo ja taas takaisin lammelle (oli muuten hyvä kokemus Kertulle että sen luokse juostaan ryhmässä, hyvässä mielentilassa). Mekin päästiin lätäkölle asti ja katselin ihmeissäni kun kouluttajan koirat kahlaili vedessä ja Armi katseli rauhallisesti rannalla. "Tää on meidän lammikko" viestivät koirat Armille, ja Armi kunnioitti tyynesti. No huh huh! Enpä olisi tällaista uskonut ikinä näkeväni! Kouluttaja sanoi että kun ollaan kolme/neljä kertaa heitetty tällaistä lammelle päättyvää yhteislenkkiä, niin sitten Armikin pääsee veteen. No jopas.

Tässä välillä taas koitamme pärjätä omillamme, mutta onneksi voin heti tarpeen vaatiessa ottaa haloon kouluttajalle ja saada puhelinkonsultaatiota tai sopia uusista ryhmätreffeistä. Nyt vaan kartoittamaan koirille lisää tällaisia hyviä ja helppoja kokemuksia tuttujen ja miksei vieraidenkin koirien kanssa. Kaikki sujuu hyvin kun jatketaan samalla mallilla, oikeassa mielentilassa ja rennosti! Sunnuntainen lenkki sai mut uskomaan ja luottamaan itseeni ja koiriini ihan uudella tavalla. Ja vaikka mä inhoan Virve Rostia niin haluan nyt huutaa että Oon voimissain, mä vahva oon!