Hidasta kehitystä

Pihakoirista sanotaan että ne ovat hitaasti kehittyvä rotu. Olen aina ajatellut sen tarkoittavan ulkomuotoa, mutta meidän Kertusta voidaan sanoa että se on myös henkisesti hitaasti kehittyvä yksilö. Enkä tällä nyt tarkoita että se olisi mitenkään jälkeenjäänyt tai tyhmä, vaan että luonne kehittyy ja muokkaantuu hitaasti (mutta onneksi varmasti).

Tämä alkuvuosi on ollut Kertulla siis henkisen kehityksen kasvua parhammillaan. Kerttu on edelleen varautunut ja arka, mutta kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Viime vuonna tähän aikaan olin vaipua epätoivoon ja puolitosissani harkitsin koko koirasta luopumista. Siitä ajasta tähän päivään on kuljettu pitkä ja antoisa matka, ja Kertusta alkaa kehittyä pikkuhijaa kiva koira.

Ensimmäiset riemuvoitot koettiin Eliaksen kanssa; koira ja lapsi ovat parhaita ystäviä, Kerttu on Eliaksen suhteen äärettömän pitkämielinen. Toinen onnistuminen on näkyy lenkkeillessä; nykyään kuljetaan enimmäkseen hihna löysällä ja ohi kulkeviin ihmisiin ei tarvi kiinnittää niin kovasti huomiota.

Tiukkaa kurinalaista hihnakoulutusta ollaa toteutettu molempien koirien kanssa nyt reilu kuukausi. Joka ikinen kerta kun hihna kiristyy ja koirasta tulee nenä-orientoitunut höyryveturi, tulee STOP, jos stop ei auta, palataan pari  metriä taaksepäin. Armista on äärimmäisen vastenmielistä palata takaisin päin, ja Kerttukin alkaa oppia ettei se matka sillä lailla etene. Mies kävi yhtenä päivänä koirien kanssa lenkillä ja ihmetteli että miten ne osasikin kulkea niin hienosti. Armi vaipuu lenkillä aika nopeasti sellaiseen vaellus-mielentilaan; korvat painuu luimuun, häntä laskee alas ja matkanteko on määrätietoisen rauhallista. Kerttu ei vielä tuohon tilaan oikein pääse, ympäröivä maailma kiinnostaa liiaksi. Tosin, jos ei ole koko aikaa varuillaan ja tilanteen tasalla, Armikin herää horroksesta ja antaa nenän viedä. Vaatii siis ainakin vielä ulkoiluttajalta 100% keskittymiskykyä saada nuo tyttäret toimimaan asiallisesti. Vastaantulevat "harmittomat" tyypit voidaan ohittaa oikeastaan jo ihan tuosta vain. Lapset teettää hieman enemmän päänvaivaa, samoin koirat. Muutaman kerran ollaan tässä kuukauden sisällä ohitettu vieraita koiria ilman rähjäämistä. Se vaatii tosin myös hienoa käytöstä siltä vastaantulijalta, ja aikamoisen kourallisen nameja. On yllättävän haastavaa kiinnittää kahden koiran huomio itseensä siksi aikaa kun toiset menee ohi. Yhden kanssa olisi huomattavasti helpompaa. Ei ole tuulesta temmattu sekään sanonta että tyhmyys tiivistyy joukossa, ja että toinen provosoi toista.

Kertusta alkaa olla ihan ok että meillä käy ihmisiä kylässä. Meillä on meneillään taloyhtiön käyttövesiputkiremontti, ja vierasta ukkoa lappaa ovesta sisään jatkuvana virtana sen kummemmin kyselemättä. Ensimmäinen päivä oli pahin; molemmat koirat säpsähti jokaista ovenkolausta ja olivat salamana olohuoneen portilla räksyttämässä. Nyt kun remppareiskat tulee aamulla, koirat ilmoittaa että nyt ne tuli, ja on sitten loppupäivän hiljaa vaikka ovi käy koko ajan. Nämä remonttimiehet ovat oikeasti tehneet meille suuren palveluksen, ne on mitä parhaimpia koirankouluttajia; niitä ei pätkääkään kiinnosta meidän koirat, ja kulkevat täällä niinkuin koiria ei olisikaan. Kerttu ei nimittäin tykkää yhtään että meille tulevat vieraat alkaa heti ensitöikseen lässyttää sille. En silti mielelläni jättäisi koiria ja Reiskoja keskenään meille kotiin yhteisiin tiloihin. Onneksi olen vielä Eliaksen kanssa kotona niin sitä ongelmaa ei ole.

Nyt kun suunnittelen Armille tätä toista pentuetta, alkaa meillä myös hulina tulevien pennunostajien toimesta. Nyt pääsiäisviikonloppuna on jo kaksi perhettä käynyt tutustumassa rotuun. Ensimmäisellä kerralla olin oikeastaan aika hämmästynyt ja ylpeä Kertusta, vieras rauhallisesti käyttäytyvä aikuinen on tervetullut vieras. Eilen mukana oli myös lapsia. Kerttua hieman murisutti ja haukututti, mutta pärjäili kyllä yllättävän hyvin; uskalsi touhuta Armin ja pallon kanssa lattiallakin. Eilinen laittoi miettimään sen verran että kumpi oikeastaan on parempi; aranterävä koira joka ilmoittaa kovaäänisesti että sitä pelottaa, vai arka koira joka hiipii hiljaa ja salakavalasti nurkissa.

Armin sosiaalisuus, lempeys ja ystävällisyys korostuu entisestään kun toinen on hieman hankalampi. Kyllä minulla on käynyt onnenpotku sen koiran suhteen. Vaikka Armikin on välillä jääräpäinen ja dominoiva, on sen perusluonne lempeä ja vastaanottavainen. Kertustakin näkee että se on kiltti koira, ja sen tunteenpurkaukset ovat selvästi ujoutta, ei missään nimessä ilkeyttä.

Luulen että Kertussa riittää projektia mulle koko sen loppuelämän ajaksi. Toivon kuitenkin että tämä hitaasti alkanut nousujohteinen kehitys jatkuu eikä pahoja takapakkeja tulisi. Edellisistä postauksista aika usea on käsitellyt tätä samaa aihetta, ja varmasti kirjoitan tästä jatkossakin, mutta yrittäkää jaksaa, tämä on tällä hetkellä minulle erittäin tärkeä asia. Pienetkin onnistumiset tuntuu suurilta harppauksilta kaikkien niiden vaikeuksien jälkeen. Uskoisin että Eliaksesta on apua Kertun kehityksessä, koira varmasti kasvaa henkisesti lapsen mukana ja hyvänä tavoitteena voisin pitää sitä, että parin vuoden päästä kun meillä on talo täynnä kiljuvia ja juoksevia uhmaikäisiä Eliaksen kavereita Kerttu joko telmisi mukana, tai ainakin katselisi tyynesti vieressä.

Ja eikös sitä sanota että ihminen ei saa sellaista koiraa jonka haluaa, vaan koiran jollaisen hän tarvitsee. Kerttu ei nimittäin ole ainoa joka meidän perheessä on kasvanut henkisesti...

Näyttäkö tämä murunen muka siltä että hän söisi pikkulapsia aamupalaksi?