Ensimmäisestä treenikerrasta on kulunut reilu viikko ja meidän arki on saanut aivan uuden suunnan. Sisällä koirien huomioimattomuus jatkuu edelleen, mutta lenkeillä saadaan jo vähän "keskustella". Koiria ei edelleenkään päästetä takapihalle vaan kaikki ulkoilu tapahtuu hihnassa. Lenkit käydään koirien kanssa erikseen, joten onpa tässä ollut päiviä jolloin olen käynyt 8 kertaa kävelyllä... ja melkein joka kerta Elias vaunuissa mukana. Huh huh. Onneksi useimmiten 4 lenkkiä on kuitenkin riittänyt (kun ollaan Petterin kanssa vähän jaettu vuoroja).
Suurin muutos entiseen on se, että meillä mennään nyt löysällä hihnalla. Lähes aina ja joka sekunti. Välillä tietysti nenä tai vanha tottumus vie voiton, mutta silloinkaan vetäminen ei ole sellaista että käsi meinaa irrota, vaan huomaan että hihna on suorana, eikä enää pienellä kaarella. Säntäilyä ja sinkoilua ei enää tapahdu juurikaan ollenkaan. Vaatii muuten molemminpuolista tarkkuutta, kunnioitusta ja huomaavaisuutta tämä meidän uusi hihnakäytös. Ainakin tällä hetkellä ohjeena on vielä, että koira saa haistella niin paljon kuin se haluaa, jos siis malttaa kulkea sinne hajulle asti vetämättä. 180 senttinen hihna on pidettävä koko ajan "hollilla", se ei saa laahata maata, ei sotkeentua koiran jalkoihin eikä tietenkään kiristyä. Mulla oli alkuun oikea käsi ihan kipeänä hihnan kannattelusta, kun nostelin sitä tilanteen aina niin vaatiessa tuohon rinnankorkeudelle ja ylemmäskin. Ei muuten puhettakaan että mulla vielä edes logiikka saatikka fysiikka riittäisi kahden koiran kanssa hihnojen kanssa pelaamiseen.
Meillä on nyt alkuun ollut Hurtan kevyimmät mahdolliset nylonnyörihihnat, mutta niissä tuntuu olevan vähän liian painavat lukot; lukko vetää ketjupantaa aina välillä kireälle, vaikka koirat kulkisikin nätisti. Lukko tuntuu myös painuvan suoraan kaulan alle josta se helposti sujahtaa etujalkojen väliin. Tänään ostin kokeeksi kaikista kevyimmän nahkahihnan ihan pienellä lukolla, mutta sekin tuntuu painavan ketjua vähän liikaa. Toisekseen ainakin ihan uusi nahkis taitaa joustaa vähäsen, niin en oikein saanut tatsia nyppäisyihin.... no täytyy nyt testailla että kumpi on parempi.
Tällä viikolla oli ohjeena mahdollisuuksien mukaan vältellä vastaantulevia häiriöitä, ja varsinkin koiria. Mopoja tulee vastaan koko ajan (ei haittaa koiria yhtään), samoin polkupyörien kanssa. Lastenrattaat ja sauvakävelijät alkaa olla myös jo hallinnassa (varsinkin jos ne tulee takaapäin). Hölkkääjien ja varsinkin rallaluistelijoiden kanssa on vielä pieni jännitys päällä ja kumpainenkin koira kaartaa (hillitysti) niiden perään. Kaikki perästä ohittavat on helpomia kuin vastaantulevat. Koiriakin ollaan aina silloin tällöin nähty, sekä kaukaa että muutama ollaan juoduttu ohittamaankin. Niidenkin kanssa on sujunut vaihtelevasti. Kummallekaan tytöistä ei ole enää syttynyt sellaista kamalaa räyhähenkeä, vaan lähinnä pieni jähmettyminen, asennonkorjaus pullistelevaksi, karvat pystyyn ja tiukka tuijotus. Tästä olisi tarkoitus päästä eroon seuraavassa treenissä. Osa kohtaamisista on tosin mennyt niin lunkisti että olen miettinyt onko Kerttu oikeasti edes huomannut metrin päästä kävelevää koiraa... :)
Kerttu pärjäilee lenkillä nyt paremmin kuin Armi. En tiedä miten sitä kuvailisin, mutta Kerttu on huomaavainen. Huomaavainen minua kohtaan. Jopa kohtelias. Kerttua ei tarvitse juurikaan enää nyppäistä hihnasta, vaan pieni, yhden ketjulenkin mittainen kiristys riittää useimmiten. Kerttu on myös oppinut pysäytys-käskyn ihan mahdottoman hyvin. SEIS, ja koira seisoo. Liikkeelle lähdetään aina sitten että minä sanon ensin MENNÄÄN, sitten odotan vielä pari sekuntia ja sitten vasta lähdemme yhdessä liikkeelle. Koiria ei ohjailla hihnoista enää ollenkaan. Koska koirilla ei ole lupaa kiristää hihnaa, ei ole taluttajallakaan. Ohjailu tapahtuu kehonkielellä, käsimerkeillä ja sanoilla. Sanon koirille esim. Kerttu, ole hyvä, mene reunaan. Armi, me käännytään nyt tästä (risteyksestä). Ja näytän kädellä mihin reunaan ja mihin suuntaan käännytään. Tämä tällainen opastaminen on myös ratkaissut sen mun äänenkäyttöongelman. Ei tulee enää karjahdeltua eikä kyseltyä, vaan "käsky" on juuri sellainen toteava kehoitus kuin on tarkoituskin. Toinen juttu mihin koirat reagoi ihan hirveän hienosti, on hengitys. Jos yhtään tuntuu sille että kohta lähtee lapasesta, vedän keuhkot ihan täyteen ilmaa ja puhallan suunkautta ulos. Pari kertaa. Koirat on taas kuulolla. Uskomatonta!
Armilla alkoi just pahasti juoksut, ja se näkyy asenteessa. Armi kulkee just ja just sellaisella hihnalla että en osaa sanoa onko se löysä vai kireä. Ja merkkailla pitää tietysti ihan koko ajan. Armihan on aina ollut kova ruovittelemaan, ja varsinkin nyt juoksumerkkien jälkeen pitäisi koko ajan olla kaapimassa maata. Kun koira ruovittelee, tulee nyppäisy hihnasta, tiukka ei, ja sitten on minun vuoro käydä ruopimassa sama paikka ja lopuksi vielä sylkäistä päälle. On saattanut muutama vastaantulija vähän ihmetelllä... :) Mä toivon että nää Armin asennevammat johtuisi vaan tästä juoksusta ja tilanne korjaantuisi parin viikon kuluttua yhtä hyväksi kuin Kertun kanssa. No, on Kertullakin yksi ongelma; pöppiäiset. Kaikki ojanpenkan kukissa pörräävät pöriläiset on aina olleet Kertun mielestä vastustamattomia, ja ovat edelleen. Siinä kyllä hihna kirraa kun niitä pitää napsia suuhunsa. Mutta hei, aika pieni ongelma vai mitä? Sisällä Kertulla on toinen ongelma; sitä ei enää kiinnosta. Mikään. Varsinkaan lenkille lähtö. Ennen nousi hirveä haloo jo siitä kun aloin vetää lenkkivaatteita päälle, nyt tyyppi makaa sohvalla löysänä kuin kaurapuuro villasukassa. Se on kai sitten Kertun keino osoittaa mieltään ja kapinoida meidän uutta elämäntapaa vastaan. Ja varsinkin silloin kun Petteri on lähdössä viemään sitä lenkille. Ymmärrän kyllä hyvin mistä se johtuu; lenkillä ei oo enää niin "kivaa" kun ei pääse riehumaan, puolustamaan, rähjäämään. Ei enää adrenaliinit ja endorfiinit virtaa samalla lailla kuin ennen... Tää on toinen juttu mikä pitää seuraavassa treenissä ottaa esille.
Ja se seuraava kerta on tosiaan huomenna aamulla. Aiheena ohitustunti hihnassa, erilaisia häiriöitä, lähinnä kai koiria. Ja saattapa olla että päästetään koirat jo hetkeksi irtikin. Jos ei nyt niin viimeistään sitten seuraavalla kerralla. Huisin jännää!
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Olen taas melkein sanaton...
... mutta tällä kertaa hyvässä mielessä.
Paljon on ehtinyt tapahtua sen edellisen sanattomuuden jälkeen, noin kuukauden aikana. Ensin lusittiin Kertun juoksut alta pois, ja sitten aloitettiin koirien arkikasvatus. Haluan tässä nyt heti alkuun eriyttää kaksi termiä, jotka tajusin ihan vasta äskettäin. Koulutus ja Kasvatus. Koulutuksen näen ja koen itse lähinnä "temppukoulutuksena" ja sisällän siihen myös peruskäskyt kuten vaikkapa istu. Kasvatus taas on mielestäni sitä mitä meillä ei ole lähes kuuteen vuoteen tehty, eli arjen sujuvuutta, tapakasvatusta. Meillä kasvatukseen kuuluu tällä hetkellä vain kaksi käskysanaa; napakat EI ja SEIS. Ja lisäksi pitkä, matala ja rauhoittava HYYYVÄ. Koulutusta emme vielä harrasta.
Kertun juoksujen jälkeen meillä alkoi totaalinen koirien huomioimattomuuskausi. Koirien perustarpeet tyydytettiin (ruoka, lenkki, kynsienleikkaus), mutta muuten niitä ei huomioitu ollenkaan. Niille ei juteltu, ei silitelty, ei leikitty, ei katsottu päin, ei komennettu, ei kielletty. Ihmisillä oli "oma tila" (noin puoli metriä) jota lähemmäs koirat ei saaneet tulla. Jos koirien käytöksessä oli jotain huomautettavaa, niille murahdettiin matalasti. Ehdottomasti vaikeinta oli pitää koirat ja Elias erossa toisistaan, kun kaikki kolme olisivat niin mielellään pitäneet toisiaan hyvänä. Mulle henk. koht tuotti myös vaikeuksia olla vilkuilematta koiria. Olen jotenkin niin tottunut vähän väliä kurkkaamaan että mitä koirat tekee, tai siis lähinnä että missä ne on, ja istuuko vai makaako ne, nukkuuko ne, näyttääkö ne söpölle tai hassulle... Piti ihan tietoisesti vältellä vilkuilua ja "katsella seinille" aina kun meinasin vilkaista koiria. On myös todella haastavaa pitää koiria silmällä ja vahtia että ne ei tee mitään kiellettyä. Vahtia siten että koirat eivät huomaa minun tarkkailevan niitä. Ja sitten salamana murahtaa oikealla hetkellä. Ulkoillessa meillä oli käytössä täysi huomioimattomuus; taluttaja ei raegoinut mitenkään mihinkään mitä koirat teki, olipa se sitten vetoa hihnassa, rähjäämistä, haistelua, what ever, hihnoja ei edes kääritty vaan mentiin vaan eteenpäin ihan pokkana vaikka oltais tukittu koko pyörätie (minkä me monta kertaa viikon aikana teimme). Ollaan varmasti saatu täällä Korialla tosi kettupää maine... Oikeastaan tuo jääkausi oli todella helpottavaa; olin jo tosi turhaantunut molempiin koiriin, ja sain nyt ihan luvan kanssa olla välinpitämätön niitä kohtaan tuntematta asiasta minkäänlaista syyllisyyttä.
Neuvolatunnin jälkeen tuli seurailtua koirien toimia aika tarkasti, ja ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Molempien asenne oli sellainen väheksyvä; "siinähän komennat, ihan sama mulle". Varsinkin Kertun todellisen luonteen paljastuttua ymmärrän sitä nyt paljon paremmin. Kun kukaan ei ole toiminut esimiehenä tässä meidän yhteisössä, on Kerttu ottanut sen paikan. Armi on luonteeltaan hieman pehmeämpi, mutta suoraan sanottuna aika vittumainen tyyppi. Hävytön. Huomioimattomuus teki molemmille koirille todella hyvää. Tyypit nöyrtyivät ihan silmissä, ja perusasioista tuli taas koirien näkökulmasta arvokkaita. Ja meistä ihmisistä alkaa kehityttyä auktoriteetteja. Suuttuminen ja huutaminen ei ole tehokasta, kuten ei myöskään maanittelu eikä mielistely. 4 päivän jääkauden jälkeen olin jo ihan ihmeissäni settä miten rauhallista meillä on sisällä; kumpikaan ei ole tunkemassa koko ajan viereen, Kerttu ei livoskele meitä lakkaamatta, alituinen sinkoilu ja säntäily on vähentynyt reilusti. Tosin, heti kun alkoi tuntua paremmalta Kerttu teki vastaiskun; se alkoi pissailla olohuoneen matolle. Tästäkin selvittiin kun siivottiin matto ja sotkut pois koirien huomaamatta. Kylmän kauden aikana yleistä häiriökäyttäytymistä on myös tuhoaminen, tai jonkin perheenjäsenen ottaminen silmätikuksi ja tämän kiusaaminen. Onneksi kumpaakaan näistä ei meillä koettu. Olempa myös kuullut mm. sellaista että koira ihan oikeasti tekeytyy sairaaksi (ontuu, kaluaa tassuja, rapsuttelee korvia tms.) jos se on sillä tavalla tottunut saamaan huomiota.
Viikon huomioimattomuuden jälkeen kanavat alkoivat olla sen verran auki ja koirat vähän erilailla kuulolla, että päästiin ensimmäiselle viralliselle tunnille. Aiheena oli asiallinen poistuminen autosta/häkistä ja hihnassa kulkeminen naru löysällä ilman ulkopuolista häiriötä (koirat, ihmiset). Kuulostaa ehkä helpolle, mutta olikin kaikkea muuta... Alkuun käytiin vähän läpi teoriaa ilman koiria. Että miten sitä auton/häkin ovea auotaan ja suljetaan, miten koira tulee mihinkin reagoimaan, oikea-aikainen oma reagointi, ja oikeanlainen palkkaus (hiiiidas ja vahva silitys päälaelta puoleen selkään asti), sekä perusasiat ketjakaulaimen käytöstä ja tarvittaessa myös kolinapurkista. Mietittiin että kumpi on tässä tilanteessa se hankalampi tapaus ja yksimielisesti tuumimme että Armi. Olimme erittäin oikeassa! Armin kanssa käytiin sellainen tunnin mittainen väsytystaistelu auton ovella. En ala sitä tässä sen kummemmin selittämään, muuten kuin että ovea auottiin ja suljettiin joko nopeasti tai hitaasti Armin reaktiosta riippuen. Välillä palkattiin, sitten palattiin vähän takaisin päin ja taas edettiin lisää. Erittäin mielenkiintoinen ja haastava taktiikka, mutta kun se meni vihdoin jakeluun, niin siellä on ja pysyy! Meillä ei enää rynnitä ovista! Kouluttaja sanoi Armin olevan todella kieromielinen ja kekseliäs koira. Kun yksi asia alkoi näyttää selvältä, se kokeili toista, kolmatta ja neljättä tapaa hämätä tai huijata. Kerran Armi pääsikin livahtamaan ovenraosta pihalle ja siitäkös sillä riemu repesi. Armi esitti oikein maailmanluokan haistattelut; pakoili kiinniottoja, sinkoili pitkin pihaa, ruovitteli... näytteli keskisormea oikein koko rahan edestä. Lopulta kouluttaja ajoi Armin hyvin vahvasti meidän luota pois, jolloin sen laumavietti heräsi ja se tuli kutsusta luokseni.
Hienosti hihnassa -osuus sujui aika nopeasti; parin pikku nyppäisyn jälkeen Armi alkoi kulkea löysällä hihnalla. Koska tämä sujui sen verran hyvin, otettiin mukaan vielä häiriökoirakin, jonka Armi sieti hyvin. Sen kyllä tiesinkin, nimittäin aina kun kuljemme Armin kanssa jossain ilman Kerttua, on vastaantulevan koirat sille ihan ok. Loppuviimeksi laitettiin Armi vielä autoon. Useamman kerran. Ekalla kerralla se hyppäsi autoon ihan ok, mutta kouluttaja halusi toistaa tämänkin vielä pari kertaa. Seuraava kerta olikin jo haastavampi, kolmas vielä vaikeampi, kymmenes jo lähes mahdoton; en saanut Armiin enää mitään kontaktia enkä varsinkaan hyppäämään sitä autoon. Armi näytteli taas sentteriä. Toistettiin tätäkin vielä niin monta kertaa että liikkuminen autoon ja ulos ja taas takaisin autoon oli hyväksyttävää.
Armilla meni tuohon yhteensä reilu 2 tuntia, ja Kertun kanssa selvisimme vähän alle tunnissa. Kerttu siis odotti poissa paikalta sen aikaa kun Armin kanssa harjoiteltiin, ja toisinpäin. Kertulla ei ollut mitään sen kummempia piilokikkoja, vaan se oli huomattavasti selkeämmin luettavissa. Häkissä Kerttu joko väisteli tilannetta (katseli seinille) tai yritti hivuttautua huomaamatta ulos (kuono häkin reunalle, leuka häkin reunalle, koko pää ulos häkistä...). Myös Kerttu oppi tosi nopsaan pitämään hihnaa löysällä kävellessä. Kertulle ei ollut tarkoitus ottaa häiriökoiraa, mutta kappas kummaa kun taajama-alueella treenasimme niin kuin tilauksesta tuli talon takaa meitä vieras koira vastaan. Kertun jalkoihin nakattiin sen omat valjaat (jotka nekin olivat (sattumalta?) jääneet kouluttajan käteen), vaihdettiin pikaisesti suuntaa takaisinpäin ja kouluttaja pyysi vierasta koiraa pysymään paikallaan. Kaarsimme Kertun kanssa takaisin koiraa kohti ja voitteko uskoa; Kerttu käveli löysällä hihnalla, rentona ja luontevasti ohi ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Tässä kohtaa mulla meinasi tulla itku, mutta kouluttaja kehotti meitä vielä hölkkäämään saman pätkän edestakaisin. Sen jälkeen sain sanoa Kertulle seis! ja antaa tunteiden tulla. Oli kyllä mitä palkitsevin lopetus tälle ekalle tunnille. Tai no ei ihan lopetus vielä, Kertun kanssa harjoiteltiin myös autoon hyppäämistä pari kertaa, ja asiaa vaikeutti se että Armi odotti autossa eikä kumpikaan koira tietystikään saanut hypätä sisään / ulos ilman käskyä.
Oli ihan hirvittävän rankka kolmituntinen. Rankka. Opettavainen. Haastava. Totaalisen väsyttävä. Mutta erittäin antoisa. Ajatuksia avaava ja selkeyttävä. Motivoiva. Tunteellinen.
Minä sain tehdä lähes kaiken työn ja Petteri lähinnä seurasi vierestä. Myöhemmin sainkin kuulla että koirien ilmeet olivat vaihtuneet aika moista tahtia; Armi oli alkuun näyttänyt ihan hölmistyneelle ja epäuskoiselle kun oli tajunnut että tässä ollaan nyt ihan tosissaan, ja asiat viedään ihan lopun loppun asti, eikä sen temppuilusta välitetä. Kerttu oli tapansa mukaan näyttänyt vähän säälittävältä hupsulta. Lopuksi molemmat näyttivät tyytyväisiltä ja helpottuneilta.
Kotiläksyksi saatiin opetella jo opittuja asioita; ovista kulkemista ja hihnakäyttäytymistä. Kodin, auton ja häkin ovista kuljetaan sekä sisään että ulos, sekä yhdessä että erikseen, ja aina rauhallisesti. Lenkeillä käydään ehdottomasti yksin. Tai ainakin niin että yksi ihminen per yksi koira. Koiria ei päästetä lainkaan irti, ei edes takapihalle pikapissille, vaan aina hihnassa ulos. Sisällä perushuomioimattomuus jatkuu, ulkona koiralle sanotaan EI ja SEIS ja MENNÄÄN ja sitä voidaan ohjeistaa myös muuten suullisesti. Lenkillä saa myös palkata oikealla tavalla silittämällä. Mun täytyy itse kiinnittää huomiota käskyihin. Kouluttajan mukaan mun äänensävy on joko kysyvä tai sitten liian ärjyvä (kuka nyt noita viitsis totella). Täytyy siis opetella sellainen toteava kehotus.
Näillä eväillä ollaan nyt menty 5 päivää ja hyvälle näyttää ja tuntuu. Ihan tässä piakkoin kirjoitan vielä että miten me jokapäiväisessä perus arjessa ollaan nyt pärjätty. Mutta sen verran voin jo sanoa että mun sisällä on alkanut heräillä jotain kummallisia, lämpöisen hykerryttäviä tunteita Kerttua kohtaan. Jotain sellaista mitä en ole kokenut 2½ vuoteen.
Paljon on ehtinyt tapahtua sen edellisen sanattomuuden jälkeen, noin kuukauden aikana. Ensin lusittiin Kertun juoksut alta pois, ja sitten aloitettiin koirien arkikasvatus. Haluan tässä nyt heti alkuun eriyttää kaksi termiä, jotka tajusin ihan vasta äskettäin. Koulutus ja Kasvatus. Koulutuksen näen ja koen itse lähinnä "temppukoulutuksena" ja sisällän siihen myös peruskäskyt kuten vaikkapa istu. Kasvatus taas on mielestäni sitä mitä meillä ei ole lähes kuuteen vuoteen tehty, eli arjen sujuvuutta, tapakasvatusta. Meillä kasvatukseen kuuluu tällä hetkellä vain kaksi käskysanaa; napakat EI ja SEIS. Ja lisäksi pitkä, matala ja rauhoittava HYYYVÄ. Koulutusta emme vielä harrasta.
Kertun juoksujen jälkeen meillä alkoi totaalinen koirien huomioimattomuuskausi. Koirien perustarpeet tyydytettiin (ruoka, lenkki, kynsienleikkaus), mutta muuten niitä ei huomioitu ollenkaan. Niille ei juteltu, ei silitelty, ei leikitty, ei katsottu päin, ei komennettu, ei kielletty. Ihmisillä oli "oma tila" (noin puoli metriä) jota lähemmäs koirat ei saaneet tulla. Jos koirien käytöksessä oli jotain huomautettavaa, niille murahdettiin matalasti. Ehdottomasti vaikeinta oli pitää koirat ja Elias erossa toisistaan, kun kaikki kolme olisivat niin mielellään pitäneet toisiaan hyvänä. Mulle henk. koht tuotti myös vaikeuksia olla vilkuilematta koiria. Olen jotenkin niin tottunut vähän väliä kurkkaamaan että mitä koirat tekee, tai siis lähinnä että missä ne on, ja istuuko vai makaako ne, nukkuuko ne, näyttääkö ne söpölle tai hassulle... Piti ihan tietoisesti vältellä vilkuilua ja "katsella seinille" aina kun meinasin vilkaista koiria. On myös todella haastavaa pitää koiria silmällä ja vahtia että ne ei tee mitään kiellettyä. Vahtia siten että koirat eivät huomaa minun tarkkailevan niitä. Ja sitten salamana murahtaa oikealla hetkellä. Ulkoillessa meillä oli käytössä täysi huomioimattomuus; taluttaja ei raegoinut mitenkään mihinkään mitä koirat teki, olipa se sitten vetoa hihnassa, rähjäämistä, haistelua, what ever, hihnoja ei edes kääritty vaan mentiin vaan eteenpäin ihan pokkana vaikka oltais tukittu koko pyörätie (minkä me monta kertaa viikon aikana teimme). Ollaan varmasti saatu täällä Korialla tosi kettupää maine... Oikeastaan tuo jääkausi oli todella helpottavaa; olin jo tosi turhaantunut molempiin koiriin, ja sain nyt ihan luvan kanssa olla välinpitämätön niitä kohtaan tuntematta asiasta minkäänlaista syyllisyyttä.
Neuvolatunnin jälkeen tuli seurailtua koirien toimia aika tarkasti, ja ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Molempien asenne oli sellainen väheksyvä; "siinähän komennat, ihan sama mulle". Varsinkin Kertun todellisen luonteen paljastuttua ymmärrän sitä nyt paljon paremmin. Kun kukaan ei ole toiminut esimiehenä tässä meidän yhteisössä, on Kerttu ottanut sen paikan. Armi on luonteeltaan hieman pehmeämpi, mutta suoraan sanottuna aika vittumainen tyyppi. Hävytön. Huomioimattomuus teki molemmille koirille todella hyvää. Tyypit nöyrtyivät ihan silmissä, ja perusasioista tuli taas koirien näkökulmasta arvokkaita. Ja meistä ihmisistä alkaa kehityttyä auktoriteetteja. Suuttuminen ja huutaminen ei ole tehokasta, kuten ei myöskään maanittelu eikä mielistely. 4 päivän jääkauden jälkeen olin jo ihan ihmeissäni settä miten rauhallista meillä on sisällä; kumpikaan ei ole tunkemassa koko ajan viereen, Kerttu ei livoskele meitä lakkaamatta, alituinen sinkoilu ja säntäily on vähentynyt reilusti. Tosin, heti kun alkoi tuntua paremmalta Kerttu teki vastaiskun; se alkoi pissailla olohuoneen matolle. Tästäkin selvittiin kun siivottiin matto ja sotkut pois koirien huomaamatta. Kylmän kauden aikana yleistä häiriökäyttäytymistä on myös tuhoaminen, tai jonkin perheenjäsenen ottaminen silmätikuksi ja tämän kiusaaminen. Onneksi kumpaakaan näistä ei meillä koettu. Olempa myös kuullut mm. sellaista että koira ihan oikeasti tekeytyy sairaaksi (ontuu, kaluaa tassuja, rapsuttelee korvia tms.) jos se on sillä tavalla tottunut saamaan huomiota.
Viikon huomioimattomuuden jälkeen kanavat alkoivat olla sen verran auki ja koirat vähän erilailla kuulolla, että päästiin ensimmäiselle viralliselle tunnille. Aiheena oli asiallinen poistuminen autosta/häkistä ja hihnassa kulkeminen naru löysällä ilman ulkopuolista häiriötä (koirat, ihmiset). Kuulostaa ehkä helpolle, mutta olikin kaikkea muuta... Alkuun käytiin vähän läpi teoriaa ilman koiria. Että miten sitä auton/häkin ovea auotaan ja suljetaan, miten koira tulee mihinkin reagoimaan, oikea-aikainen oma reagointi, ja oikeanlainen palkkaus (hiiiidas ja vahva silitys päälaelta puoleen selkään asti), sekä perusasiat ketjakaulaimen käytöstä ja tarvittaessa myös kolinapurkista. Mietittiin että kumpi on tässä tilanteessa se hankalampi tapaus ja yksimielisesti tuumimme että Armi. Olimme erittäin oikeassa! Armin kanssa käytiin sellainen tunnin mittainen väsytystaistelu auton ovella. En ala sitä tässä sen kummemmin selittämään, muuten kuin että ovea auottiin ja suljettiin joko nopeasti tai hitaasti Armin reaktiosta riippuen. Välillä palkattiin, sitten palattiin vähän takaisin päin ja taas edettiin lisää. Erittäin mielenkiintoinen ja haastava taktiikka, mutta kun se meni vihdoin jakeluun, niin siellä on ja pysyy! Meillä ei enää rynnitä ovista! Kouluttaja sanoi Armin olevan todella kieromielinen ja kekseliäs koira. Kun yksi asia alkoi näyttää selvältä, se kokeili toista, kolmatta ja neljättä tapaa hämätä tai huijata. Kerran Armi pääsikin livahtamaan ovenraosta pihalle ja siitäkös sillä riemu repesi. Armi esitti oikein maailmanluokan haistattelut; pakoili kiinniottoja, sinkoili pitkin pihaa, ruovitteli... näytteli keskisormea oikein koko rahan edestä. Lopulta kouluttaja ajoi Armin hyvin vahvasti meidän luota pois, jolloin sen laumavietti heräsi ja se tuli kutsusta luokseni.
Hienosti hihnassa -osuus sujui aika nopeasti; parin pikku nyppäisyn jälkeen Armi alkoi kulkea löysällä hihnalla. Koska tämä sujui sen verran hyvin, otettiin mukaan vielä häiriökoirakin, jonka Armi sieti hyvin. Sen kyllä tiesinkin, nimittäin aina kun kuljemme Armin kanssa jossain ilman Kerttua, on vastaantulevan koirat sille ihan ok. Loppuviimeksi laitettiin Armi vielä autoon. Useamman kerran. Ekalla kerralla se hyppäsi autoon ihan ok, mutta kouluttaja halusi toistaa tämänkin vielä pari kertaa. Seuraava kerta olikin jo haastavampi, kolmas vielä vaikeampi, kymmenes jo lähes mahdoton; en saanut Armiin enää mitään kontaktia enkä varsinkaan hyppäämään sitä autoon. Armi näytteli taas sentteriä. Toistettiin tätäkin vielä niin monta kertaa että liikkuminen autoon ja ulos ja taas takaisin autoon oli hyväksyttävää.
Armilla meni tuohon yhteensä reilu 2 tuntia, ja Kertun kanssa selvisimme vähän alle tunnissa. Kerttu siis odotti poissa paikalta sen aikaa kun Armin kanssa harjoiteltiin, ja toisinpäin. Kertulla ei ollut mitään sen kummempia piilokikkoja, vaan se oli huomattavasti selkeämmin luettavissa. Häkissä Kerttu joko väisteli tilannetta (katseli seinille) tai yritti hivuttautua huomaamatta ulos (kuono häkin reunalle, leuka häkin reunalle, koko pää ulos häkistä...). Myös Kerttu oppi tosi nopsaan pitämään hihnaa löysällä kävellessä. Kertulle ei ollut tarkoitus ottaa häiriökoiraa, mutta kappas kummaa kun taajama-alueella treenasimme niin kuin tilauksesta tuli talon takaa meitä vieras koira vastaan. Kertun jalkoihin nakattiin sen omat valjaat (jotka nekin olivat (sattumalta?) jääneet kouluttajan käteen), vaihdettiin pikaisesti suuntaa takaisinpäin ja kouluttaja pyysi vierasta koiraa pysymään paikallaan. Kaarsimme Kertun kanssa takaisin koiraa kohti ja voitteko uskoa; Kerttu käveli löysällä hihnalla, rentona ja luontevasti ohi ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Tässä kohtaa mulla meinasi tulla itku, mutta kouluttaja kehotti meitä vielä hölkkäämään saman pätkän edestakaisin. Sen jälkeen sain sanoa Kertulle seis! ja antaa tunteiden tulla. Oli kyllä mitä palkitsevin lopetus tälle ekalle tunnille. Tai no ei ihan lopetus vielä, Kertun kanssa harjoiteltiin myös autoon hyppäämistä pari kertaa, ja asiaa vaikeutti se että Armi odotti autossa eikä kumpikaan koira tietystikään saanut hypätä sisään / ulos ilman käskyä.
Oli ihan hirvittävän rankka kolmituntinen. Rankka. Opettavainen. Haastava. Totaalisen väsyttävä. Mutta erittäin antoisa. Ajatuksia avaava ja selkeyttävä. Motivoiva. Tunteellinen.
Minä sain tehdä lähes kaiken työn ja Petteri lähinnä seurasi vierestä. Myöhemmin sainkin kuulla että koirien ilmeet olivat vaihtuneet aika moista tahtia; Armi oli alkuun näyttänyt ihan hölmistyneelle ja epäuskoiselle kun oli tajunnut että tässä ollaan nyt ihan tosissaan, ja asiat viedään ihan lopun loppun asti, eikä sen temppuilusta välitetä. Kerttu oli tapansa mukaan näyttänyt vähän säälittävältä hupsulta. Lopuksi molemmat näyttivät tyytyväisiltä ja helpottuneilta.
Kotiläksyksi saatiin opetella jo opittuja asioita; ovista kulkemista ja hihnakäyttäytymistä. Kodin, auton ja häkin ovista kuljetaan sekä sisään että ulos, sekä yhdessä että erikseen, ja aina rauhallisesti. Lenkeillä käydään ehdottomasti yksin. Tai ainakin niin että yksi ihminen per yksi koira. Koiria ei päästetä lainkaan irti, ei edes takapihalle pikapissille, vaan aina hihnassa ulos. Sisällä perushuomioimattomuus jatkuu, ulkona koiralle sanotaan EI ja SEIS ja MENNÄÄN ja sitä voidaan ohjeistaa myös muuten suullisesti. Lenkillä saa myös palkata oikealla tavalla silittämällä. Mun täytyy itse kiinnittää huomiota käskyihin. Kouluttajan mukaan mun äänensävy on joko kysyvä tai sitten liian ärjyvä (kuka nyt noita viitsis totella). Täytyy siis opetella sellainen toteava kehotus.
Näillä eväillä ollaan nyt menty 5 päivää ja hyvälle näyttää ja tuntuu. Ihan tässä piakkoin kirjoitan vielä että miten me jokapäiväisessä perus arjessa ollaan nyt pärjätty. Mutta sen verran voin jo sanoa että mun sisällä on alkanut heräillä jotain kummallisia, lämpöisen hykerryttäviä tunteita Kerttua kohtaan. Jotain sellaista mitä en ole kokenut 2½ vuoteen.
tiistai 18. kesäkuuta 2013
Nella
Sain taas terkkuja Nellalta. Tyttö taitaa olla samanlainen vesipeto kuin äitinsäkin.
Tämän frisbee-uintikuvan lisäksi sain Nellasta myös yhden toisen kuvan jonka haluan ehdottomasti jakaa kaikkien kanssa.
Voi hyvänen aika miten upea kuva, mahtava koira, kaunis profiili, lempeä katse ja seesteinen tunnelma.
Kiitos Jaana kuvista ja terkuista!
Tämän frisbee-uintikuvan lisäksi sain Nellasta myös yhden toisen kuvan jonka haluan ehdottomasti jakaa kaikkien kanssa.
Voi hyvänen aika miten upea kuva, mahtava koira, kaunis profiili, lempeä katse ja seesteinen tunnelma.
 |
| Pihapolun Eleonoora |
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Kotkan KV
Olipas harvinaisen hieno näyttelypäivä tänään! Pihakoiria kehässä oli 6; kolme urosta ja kolme narttua, joista Pihapolkulaisia 1+1.
Meidän molemmat kakaraiset saivat hienot arvostelut Latvialaiselta Beata Petkevicalta.
Young boy, correct line of body, masculin head, correct shape of head, excellent ears, enough strong for age, correct placement of tail.
Pöydällä sattui hauska tapahtuma; kun tuomari oli tutkinut Edin hampaat (poskihampaita myöten muuten kaiveli) tuomari suikkautti pienen suukon tälle komistukselle :)
Very feminin. Correct shape of ears, good eyes, strong muzzle. Correct line of neck, good bones.Correct placement of tail.
Ronda on kyllä ihan mahtava seisoja! Esiintyi sekä maassa että pöydällä ihan viimeisen päälle mallikkaasti. Liikkeistä en taida mainata mitään... :)
On muutes aika tasapainoinen ja yhdennäköinen ROP+VSP-pari.
Kiitos ja Onnea kaikille asianosaisille! Oli ihana päivä!
 |
| Sisko ja sen veli |
 |
| Edi odottaa kehään pääsyä |
 |
| Ronda treenaa |
Pihapolun Eemil "Edi"
JUN ERI JUK1 SA PU1 SERT VSP
Young boy, correct line of body, masculin head, correct shape of head, excellent ears, enough strong for age, correct placement of tail.
Pöydällä sattui hauska tapahtuma; kun tuomari oli tutkinut Edin hampaat (poskihampaita myöten muuten kaiveli) tuomari suikkautti pienen suukon tälle komistukselle :)
Pihapolun Estelle "Ronda"
JUN ERI2
Very feminin. Correct shape of ears, good eyes, strong muzzle. Correct line of neck, good bones.Correct placement of tail.
Ronda on kyllä ihan mahtava seisoja! Esiintyi sekä maassa että pöydällä ihan viimeisen päälle mallikkaasti. Liikkeistä en taida mainata mitään... :)
ROP & VSP
 |
| Pikkupihan Blechardina Barium & Pihapolun Eemil |
 |
| Edi poseeraa kotona palkintojen kanssa |
 |
| Ronda-murunen |
torstai 13. kesäkuuta 2013
Rondan kanssa mätsärissä
Käytiin tänään Rondan kanssa vähän hakemassa treeniä viikonlopun näyttelyä ajatellen. Ja olikin oikein hyvä että käytiin, vähän on kyseenalaista tuon typysen keskittymiskyky... :)
Vielä Elimäelle ajellessa mietin että ilmoitanko Rondaa kehään ollenkaan, vai mennäänkö me sinne vaan hengailemaan ja opettelemaan koirajoukossa olemista. Koiria ei kuitenkaan ollut mitenkään valtavasti paikalla niin päätin että samalla vaivallahan sitä voi tässä sitten osallistua itse kisaankin.
Luokat oli jaettu sillä tavalla että Ronda joutui pienten aikuisten kehään. Ei mennyt mun anelut läpi että oltais päästy pentukehään jonka ikäraja oli 5-9kk. Kun eihän nää E-pennut oo kun ihan vähän yli 9kk vasta.
Tuomari olikin ihan tuttu ihminen, ja mikä hauskinta, hän muisti Rondan heti ja sanoi sille: Hei, mä olen se täti joka piikitti sua silloin 6-viikkoisena, ethän kanna kaunaa :) Tämä koiraharrastaja kävi siis meillä siruttamassa pentueen.
Kehää odotellessa Ronda teki tuttavuutta mm. parsonin ja pienen portugalinpodengon kanssa. Tervehtimässä käytiin myös kääpiöpinsereitä, berniä, mäyräkoiria, kääpiösnautsereita, belgianpaimenkoiraa, tanskandogia ja koirasutta. Puolisentoista tuntia siinä meni kehää odotellessa ja pikkuhiljaa alkoi koirasta hiipua se suurin energiapiikki. Kun päästiin kehään asti, tuomari totesi että no rauhoittuihan se sentään vähäsen verrattuna siihen kun tulitte :) Seisominen tuntuu olevan Rndan ihan bravuuri, se pönöttää niin mahdottoman hienosti maassa, ottaa kontaktia ja heiluttaa häntää. Pöydällä seisominen meni sekin hienosti, samoin hampaiden tarkastelu ja muu kopelointi. Liikkeet oli aika villit, ei mitään kontaktia, vaan joko nuuskimista tai kiskomista. Tätä täytyy siis treenauttaa vielä. Lopputuloksena oli sininen nauha, ei sijoitusta sinisten kehässä.
Olisi ihan huippua jos saataisiin myös sunnuntaina Kotkassa ekassa oikeassa näyttelyssä sininen nauha! (punaisesta en edes uskalla ääneen haaveilla...) =D
Vielä Elimäelle ajellessa mietin että ilmoitanko Rondaa kehään ollenkaan, vai mennäänkö me sinne vaan hengailemaan ja opettelemaan koirajoukossa olemista. Koiria ei kuitenkaan ollut mitenkään valtavasti paikalla niin päätin että samalla vaivallahan sitä voi tässä sitten osallistua itse kisaankin.
Luokat oli jaettu sillä tavalla että Ronda joutui pienten aikuisten kehään. Ei mennyt mun anelut läpi että oltais päästy pentukehään jonka ikäraja oli 5-9kk. Kun eihän nää E-pennut oo kun ihan vähän yli 9kk vasta.
Tuomari olikin ihan tuttu ihminen, ja mikä hauskinta, hän muisti Rondan heti ja sanoi sille: Hei, mä olen se täti joka piikitti sua silloin 6-viikkoisena, ethän kanna kaunaa :) Tämä koiraharrastaja kävi siis meillä siruttamassa pentueen.
Kehää odotellessa Ronda teki tuttavuutta mm. parsonin ja pienen portugalinpodengon kanssa. Tervehtimässä käytiin myös kääpiöpinsereitä, berniä, mäyräkoiria, kääpiösnautsereita, belgianpaimenkoiraa, tanskandogia ja koirasutta. Puolisentoista tuntia siinä meni kehää odotellessa ja pikkuhiljaa alkoi koirasta hiipua se suurin energiapiikki. Kun päästiin kehään asti, tuomari totesi että no rauhoittuihan se sentään vähäsen verrattuna siihen kun tulitte :) Seisominen tuntuu olevan Rndan ihan bravuuri, se pönöttää niin mahdottoman hienosti maassa, ottaa kontaktia ja heiluttaa häntää. Pöydällä seisominen meni sekin hienosti, samoin hampaiden tarkastelu ja muu kopelointi. Liikkeet oli aika villit, ei mitään kontaktia, vaan joko nuuskimista tai kiskomista. Tätä täytyy siis treenauttaa vielä. Lopputuloksena oli sininen nauha, ei sijoitusta sinisten kehässä.
 |
| Sinisten kehän odottelua |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)