Olen taas melkein sanaton...

... mutta tällä kertaa hyvässä mielessä.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen edellisen sanattomuuden jälkeen, noin kuukauden aikana. Ensin lusittiin Kertun juoksut alta pois, ja sitten aloitettiin koirien arkikasvatus. Haluan tässä nyt heti alkuun eriyttää kaksi termiä, jotka tajusin ihan vasta äskettäin. Koulutus ja Kasvatus. Koulutuksen näen ja koen itse lähinnä "temppukoulutuksena" ja sisällän siihen myös peruskäskyt kuten vaikkapa istu. Kasvatus taas on mielestäni sitä mitä meillä ei ole lähes kuuteen vuoteen tehty, eli arjen sujuvuutta, tapakasvatusta. Meillä kasvatukseen kuuluu tällä hetkellä vain kaksi käskysanaa; napakat EI ja SEIS. Ja lisäksi pitkä, matala ja rauhoittava HYYYVÄ. Koulutusta emme vielä harrasta.

Kertun juoksujen jälkeen meillä alkoi totaalinen koirien huomioimattomuuskausi. Koirien perustarpeet tyydytettiin (ruoka, lenkki, kynsienleikkaus), mutta muuten niitä ei huomioitu ollenkaan. Niille ei juteltu, ei silitelty, ei leikitty, ei katsottu päin, ei komennettu, ei kielletty. Ihmisillä oli "oma tila" (noin puoli metriä) jota lähemmäs koirat ei saaneet tulla. Jos koirien käytöksessä oli jotain huomautettavaa, niille murahdettiin matalasti. Ehdottomasti vaikeinta oli pitää koirat ja Elias erossa toisistaan, kun kaikki kolme olisivat niin mielellään pitäneet toisiaan hyvänä. Mulle henk. koht tuotti myös vaikeuksia olla vilkuilematta koiria. Olen jotenkin niin tottunut vähän väliä kurkkaamaan että mitä koirat tekee, tai siis lähinnä että missä ne on, ja istuuko vai makaako ne, nukkuuko ne, näyttääkö ne söpölle tai hassulle... Piti ihan tietoisesti vältellä vilkuilua ja "katsella seinille" aina kun meinasin vilkaista koiria. On myös todella haastavaa pitää koiria silmällä ja vahtia että ne ei tee mitään kiellettyä. Vahtia siten että koirat eivät huomaa minun tarkkailevan niitä. Ja sitten salamana murahtaa oikealla hetkellä. Ulkoillessa meillä oli käytössä täysi huomioimattomuus; taluttaja ei raegoinut mitenkään mihinkään mitä koirat teki, olipa se sitten vetoa hihnassa, rähjäämistä, haistelua, what ever, hihnoja ei edes kääritty vaan mentiin vaan eteenpäin ihan pokkana vaikka oltais tukittu koko pyörätie (minkä me monta kertaa viikon aikana teimme). Ollaan varmasti saatu täällä Korialla tosi kettupää maine... Oikeastaan tuo jääkausi oli todella helpottavaa; olin jo tosi turhaantunut molempiin koiriin, ja sain nyt ihan luvan kanssa olla välinpitämätön niitä kohtaan tuntematta asiasta minkäänlaista syyllisyyttä.

Neuvolatunnin jälkeen tuli seurailtua koirien toimia aika tarkasti, ja ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Molempien asenne oli sellainen väheksyvä; "siinähän komennat, ihan sama mulle". Varsinkin Kertun todellisen luonteen paljastuttua ymmärrän sitä nyt paljon paremmin. Kun kukaan ei ole toiminut esimiehenä tässä meidän yhteisössä, on Kerttu ottanut sen paikan. Armi on luonteeltaan hieman pehmeämpi, mutta suoraan sanottuna aika vittumainen tyyppi. Hävytön. Huomioimattomuus teki molemmille koirille todella hyvää. Tyypit nöyrtyivät ihan silmissä, ja perusasioista tuli taas koirien näkökulmasta arvokkaita. Ja meistä ihmisistä alkaa kehityttyä auktoriteetteja. Suuttuminen ja huutaminen ei ole tehokasta, kuten ei myöskään maanittelu eikä mielistely. 4 päivän jääkauden jälkeen olin jo ihan ihmeissäni settä miten rauhallista meillä on sisällä; kumpikaan ei ole tunkemassa koko ajan viereen, Kerttu ei livoskele meitä lakkaamatta, alituinen sinkoilu ja säntäily on vähentynyt reilusti. Tosin, heti kun alkoi tuntua paremmalta Kerttu teki vastaiskun; se alkoi pissailla olohuoneen matolle. Tästäkin selvittiin kun siivottiin matto ja sotkut pois koirien huomaamatta. Kylmän kauden aikana yleistä häiriökäyttäytymistä on myös tuhoaminen, tai jonkin perheenjäsenen ottaminen silmätikuksi ja tämän kiusaaminen. Onneksi kumpaakaan näistä ei meillä koettu. Olempa myös kuullut mm. sellaista että koira ihan oikeasti tekeytyy sairaaksi (ontuu, kaluaa tassuja, rapsuttelee korvia tms.) jos se on sillä tavalla tottunut saamaan huomiota.

Viikon huomioimattomuuden jälkeen kanavat alkoivat olla sen verran auki ja koirat vähän erilailla kuulolla, että päästiin ensimmäiselle viralliselle tunnille. Aiheena oli asiallinen poistuminen autosta/häkistä ja hihnassa kulkeminen naru löysällä ilman ulkopuolista häiriötä (koirat, ihmiset). Kuulostaa ehkä helpolle, mutta olikin kaikkea muuta... Alkuun käytiin vähän läpi teoriaa ilman koiria. Että miten sitä auton/häkin ovea auotaan ja suljetaan, miten koira tulee mihinkin reagoimaan, oikea-aikainen oma reagointi, ja oikeanlainen palkkaus (hiiiidas ja vahva silitys päälaelta puoleen selkään asti), sekä perusasiat ketjakaulaimen käytöstä ja tarvittaessa myös kolinapurkista. Mietittiin että kumpi on tässä tilanteessa se hankalampi tapaus ja yksimielisesti tuumimme että Armi. Olimme erittäin oikeassa! Armin kanssa käytiin sellainen tunnin mittainen väsytystaistelu auton ovella. En ala sitä tässä sen kummemmin selittämään, muuten kuin että ovea auottiin ja suljettiin joko nopeasti tai hitaasti Armin reaktiosta riippuen. Välillä palkattiin, sitten palattiin vähän takaisin päin ja taas edettiin lisää. Erittäin mielenkiintoinen ja haastava taktiikka, mutta kun se meni vihdoin jakeluun, niin siellä on ja pysyy! Meillä ei enää rynnitä ovista! Kouluttaja sanoi Armin olevan todella kieromielinen ja kekseliäs koira. Kun yksi asia alkoi näyttää selvältä, se kokeili toista, kolmatta ja neljättä tapaa hämätä tai huijata. Kerran Armi pääsikin livahtamaan ovenraosta pihalle ja siitäkös sillä riemu repesi. Armi esitti oikein maailmanluokan haistattelut; pakoili kiinniottoja, sinkoili pitkin pihaa, ruovitteli... näytteli keskisormea oikein koko rahan edestä. Lopulta kouluttaja ajoi Armin hyvin vahvasti meidän luota pois, jolloin sen laumavietti heräsi ja se tuli kutsusta luokseni.

Hienosti hihnassa -osuus sujui aika nopeasti; parin pikku nyppäisyn jälkeen Armi alkoi kulkea löysällä hihnalla. Koska tämä sujui sen verran hyvin, otettiin mukaan vielä häiriökoirakin, jonka Armi sieti hyvin. Sen kyllä tiesinkin, nimittäin aina kun kuljemme Armin kanssa jossain ilman Kerttua, on vastaantulevan koirat sille ihan ok. Loppuviimeksi laitettiin Armi vielä autoon. Useamman kerran. Ekalla kerralla se hyppäsi autoon ihan ok, mutta kouluttaja halusi toistaa tämänkin vielä pari kertaa. Seuraava kerta olikin jo haastavampi, kolmas vielä vaikeampi, kymmenes jo lähes mahdoton; en saanut Armiin enää mitään kontaktia enkä varsinkaan hyppäämään sitä autoon. Armi näytteli taas sentteriä. Toistettiin tätäkin vielä niin monta kertaa että liikkuminen autoon ja ulos ja taas takaisin autoon oli hyväksyttävää.

Armilla meni tuohon yhteensä reilu 2 tuntia, ja Kertun kanssa selvisimme vähän alle tunnissa. Kerttu siis odotti poissa paikalta sen aikaa kun Armin kanssa harjoiteltiin, ja toisinpäin. Kertulla ei ollut mitään sen kummempia piilokikkoja, vaan se oli huomattavasti selkeämmin luettavissa. Häkissä Kerttu joko väisteli tilannetta (katseli seinille) tai yritti hivuttautua huomaamatta ulos (kuono häkin reunalle, leuka häkin reunalle, koko pää ulos häkistä...). Myös Kerttu oppi tosi nopsaan pitämään hihnaa löysällä kävellessä. Kertulle ei ollut tarkoitus ottaa häiriökoiraa, mutta kappas kummaa kun taajama-alueella treenasimme niin kuin tilauksesta tuli talon takaa meitä vieras koira vastaan. Kertun jalkoihin nakattiin sen omat valjaat (jotka nekin olivat (sattumalta?) jääneet kouluttajan käteen), vaihdettiin pikaisesti suuntaa takaisinpäin ja kouluttaja pyysi vierasta koiraa pysymään paikallaan. Kaarsimme Kertun kanssa takaisin koiraa kohti ja voitteko uskoa; Kerttu käveli löysällä hihnalla, rentona ja luontevasti ohi ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Tässä kohtaa mulla meinasi tulla itku, mutta kouluttaja kehotti meitä vielä hölkkäämään saman pätkän edestakaisin. Sen jälkeen sain sanoa Kertulle seis! ja antaa tunteiden tulla. Oli kyllä mitä palkitsevin lopetus tälle ekalle tunnille. Tai no ei ihan lopetus vielä, Kertun kanssa harjoiteltiin myös autoon hyppäämistä pari kertaa, ja asiaa vaikeutti se että Armi odotti autossa eikä kumpikaan koira tietystikään saanut hypätä sisään / ulos ilman käskyä.

Oli ihan hirvittävän rankka kolmituntinen. Rankka. Opettavainen. Haastava. Totaalisen väsyttävä. Mutta erittäin antoisa. Ajatuksia avaava ja selkeyttävä. Motivoiva. Tunteellinen.
Minä sain tehdä lähes kaiken työn ja Petteri lähinnä seurasi vierestä. Myöhemmin sainkin kuulla että koirien ilmeet olivat vaihtuneet aika moista tahtia; Armi oli alkuun näyttänyt ihan hölmistyneelle ja epäuskoiselle kun oli tajunnut että tässä ollaan nyt ihan tosissaan, ja asiat viedään ihan lopun loppun asti, eikä sen temppuilusta välitetä. Kerttu oli tapansa mukaan näyttänyt vähän säälittävältä hupsulta. Lopuksi molemmat näyttivät tyytyväisiltä ja helpottuneilta.

Kotiläksyksi saatiin opetella jo opittuja asioita; ovista kulkemista ja hihnakäyttäytymistä. Kodin, auton ja häkin ovista kuljetaan sekä sisään että ulos, sekä yhdessä että erikseen, ja aina rauhallisesti. Lenkeillä käydään ehdottomasti yksin. Tai ainakin niin että yksi ihminen per yksi koira. Koiria ei päästetä lainkaan irti, ei edes takapihalle pikapissille, vaan aina hihnassa ulos. Sisällä perushuomioimattomuus jatkuu, ulkona koiralle sanotaan EI ja SEIS ja MENNÄÄN ja sitä voidaan ohjeistaa myös muuten suullisesti. Lenkillä saa myös palkata oikealla tavalla silittämällä. Mun täytyy itse kiinnittää huomiota käskyihin. Kouluttajan mukaan mun äänensävy on joko kysyvä tai sitten liian ärjyvä (kuka nyt noita viitsis totella). Täytyy siis opetella sellainen toteava kehotus.

Näillä eväillä ollaan nyt menty 5 päivää ja hyvälle näyttää ja tuntuu. Ihan tässä piakkoin kirjoitan vielä että miten me jokapäiväisessä perus arjessa ollaan nyt pärjätty. Mutta sen verran voin jo sanoa että mun sisällä on alkanut heräillä jotain kummallisia, lämpöisen hykerryttäviä tunteita Kerttua kohtaan. Jotain sellaista mitä en ole kokenut 2½ vuoteen.