HopLop!

Kyllä, luit oikein. Kouvolassa on HopLop-halli koirille. Mä en ole oikein löytänyt mulle ja Kertulle sellaista yhteistä rentoa tekemistä, mutta nytpä löysin. Kaverin vinkistä otin yhteyttä tmi Suvieraan ja varasin meille tutustumiskäynnin hallille. Pääsin ensin seuraamaan pallopaimennus-kurssin viimeisiä minuutteja, ja sitten sain esittelykierroksen koko paikasta. Hallilla on pallopaimennuksen lisäksi mm. agiesteitä tekniikan harjoitteluun, paljon erilaisia äly- ja aktivointipelejä, tennispallomeri, leikkiluolasto ja pahvilabyrintti"rauniot".

Kun olin saanut katselmuksen tiloista, hain Kertun autolta. Tutustuminen halliin oli aika jännä juttu, erittäin varovaisesti Kerttu kurkkaili vähän sinne tänne, kävi pikkuisen haistelemassa huone kerrallaan. Päätimme, että näin ekalla kerralla ihan vaan pikkuisen testailemme, miten rohkeasti Kerttu uskaltaa hallissa ja palviraunioilla liikuskella. "Raunion" pohjamateriaali on monipuolinen, siellä on kaikenlaista "rojua", keinahtelevia kohtia, nousuja ja laskuja. Pahviseinämistä saa muokattua vaikka minkäläisiä sokkeloita ja piilopaikkoja. Löytyy autonrenkaita, laatikoita, köyttä...erilaisia (nami)piiloja. Kerttu seurasi mua hämmästyttävän hyvin pitkin labyrinttiä, eikä sitä haitannut yhtään vaikka pahviseinät välillä kahahtelivat ja heiluivat. Pienen hetken jälkeen irtautui myös itsekseen omalle reitille tutkimaan, ja löysi sitten sokkelon lävitse hienosti takaisin mun luo.

Seuraavaksi piilotettiin nameja sokkeloon siten että Kerttu näki minne nami vietiin, ja sitten kehoitin sitä etsimään sen. Namit tarjoillaan täällä hallissa muuten aina rasioista (tai suoraan kädestä). Lattioille tai mihinkään muualle ei saisi jäädä oman vuoron jälkeen yhtään makupalaa, jos vaikka seuraava harrastaja on allerginen meidän nameille. Ja varsinkin tuonne raunioille katoaisi ihan varmasti monta kourallista herkkuja jos ne olisivat siellä ihan irrallaan ilman rasiaa. No, näin helpon namipiilotuksen Kerttu hoksasi heti. Ekat piilot ei tosin olleet edes piiloja, vaan ihan siinä metrin päässä näkyvillä. Matkaa ja vaikeusastetta nostettiin pikkuhiljaa, mutta niin vaan joka kerta nami löytyi.

Kerttu löysi namipiilon!

Kuva on pieni ja huono, mutta siitä pystyy kyllä vähän hahmottaa tuota tilaa. Koko hallihan on siis ikivanhassa armeijan kasarmirakennuksessa. Mä olin ihan ekat kaks minuuttia silleen että ou mai gaad mikä ränsistynyt sekasotku, mutta sitten aloin ajatella paikkaa koiran silmin, ja olinkin erittäin tyytyväinen näkemääni. Mietin esim. että miksi noi seinämät on pahvista... sitten yksi seinistä meinasi kaatua Kertun niskaan niin tajusin. Eipä taida olla vastaavaa yhtä helppoa, turvallista ja halpaa materiaalia tarjolla. Osa koirista kuulemma porskuttaa koko alueen läpi voimalla, osa kulkee sievästi sokkeloita pitkin ja tarvittaessa pikkuisen siirtää seinämää. Meidän Kerttu kuuluu niihin jälkimmäisiin, mutta olen kyllä melko varma että Armi ennemminkin noihin täysillä eteenpäin esteiden läpi -tyyppeihin.

Ja tässä olis meidän Armi taivasparatiisi!

(kuva kopioitu Suvieran sivuila kun olin niin tohkeissani kaikesta muusta etten tajunnu ottaa tästä kuvaa...)

Tuolla pallomeressä saa remuta ihan muuten vaan, taikka vaikka ottaa yhden pallon, merkata sen esim. tussilla, ja heittää muiden sekaan koiran etsittäväksi.

Tiloissa on myös tosi paljon kaikkia muita nami/lelupiiloja; putkia, purkkeja, laatikoita, laatikkorappusia, pöytiä, hyllyjä, tasoja, sohvia, sohvatyynyjä... luulen että vain mielikuvitus on rajana... Ja sinne raunioille voi piilottaa vaikka itsensä :)

Saatiin me muuten kotiläksyäkin. Jotta pystyttäisiin käydä Kertun kanssa ihan kahdestaa piilottelemassa nameja, niin olishan se paljon helpompaa jos koira osais Istu-Odota käskyn. Ihan hävettää tunnustaa että Kerttu osaa istua ehkä kaksi kertaa kymmenestä, enkä ole ikinä saanut sitä pysymään paikallaan siten, että olisin itse liikkunut siitä pois päin... Tätä treenattiin ihan pikkuisen aikaa lopuksi, ja sainkin Kertun istumaan joka namille, ja pääsin peruuttamaankin noin metrin päähän. Tätä on harjoiteltava joka päivä kotona!

Musta oli ihana huomata miten Kerttu pikkuhiljaa rentoutui, häntä nousi heilumaan, ja se ihan innokkaasti odotti seuraavaa piiloa, ja tuntui malttamattomalta odottaessaan lupaa etsiä. Puolen tunnin hallissa olon jälkeen otettiin pieni tauko kun Kerttu vaikutti selkeästi väsyneeltä, ja lopuksi tehtiin vielä pari oikein hienoa etsintää. Mulla on nyt sitten tunnukset varauskalenteriin ja avaimet hallin oveen, eli saamme käydä hoploppaamassa ihan silloin kun meille sopii.

Tämmöinen puuhailu saattaa monen mielestä kuulostaa ihan onnettomalta näpertelyltä, mutta meillä oli ihan huippukivaa! Mä en voisi kuvitellakaan harrastavani koirien kanssa mitään kilpaurheilua, en mitään tavoitehakuista, en mitään vakavaa työtä. Mä olen onneissani kun koira löytää viiden metrin päästä namipalkan, kun taas joku toinen koira löytää viiden kilometrin päästä kadonneen ihmisen. Tasoero on huima, mutta mä en edes halua tämän enempää. Ainakaan tällä hetkellä. Koko homman tarkoitus on entisestään parantaa mun ja Kertun välistä suhdetta ja saada Kertulle lisää itseluottamusta. Siinä mun mielestä tavoitteita ihan riittävästi meidän komppanialle!

Loppuillan kotona kölli erittäin rentoutunut, väsynyt ja syvään huokaileva koira