Leikkikoulussa

Jokunen aika sitten päästiin tyttöjen kanssa opettelemaan leikkimistä. Oikealla tavalla leikkimistä.

Armihan on pienestä pitäen ollut kova leikkimään, se syttyy helposti eikä osaa lopettaa. Varsinkin pallot ovat sen heikko kohta. Tennispalloa voisi heitellä tunnin, pari, kolmekin. Ärsyttävää on se, että Armi tuo pallon puolen metrin päähän, räksyttää taukoamatta, ja nappaa pallon (ja sormet) just kun oot ite ottamassa palloa maasta. On myös ihan turha yrittää ottaa Armia kiinni / saada pois pihalta silloin kun leikki on sen mielestä kesken. Tämä hankaloittaa ihan jo arki elämää aika paljon. Kerttu taas ei juurikaan leiki. Armille palloa heitellessä se kyllä juoksee mieluusti vierellä, mutta ei koskaan ota palloa tms. suuhun vaikka ehtisikin paikalle ensin. Vetoleikkejä Kerttu ei leiki ollenkaan, joskus saattaa vähän piippailla ja suolistella pehmoleluja, mutta hyvin hillitysti silloinkin.

Tavoitteena meillä on siis opettaa Armi leikkimään oikein, ja opettaa Kerttu leikkimään noin ylipäätään... =D

Homeetan leikkikouluun meillä oli varattuna kaksi patukkaa, road killeri ja tennispallonaru. Jostain syystä roadkiller ei sytyttänytkään kumpaakaan koirista, joten Armille tehtiin ensin viehe narupallosta.

Pikkukoirien viehe koostuu n. 30cm muoviputkesta jonka keskelle on solmittu 150-200cm pitkä vahva naru. Narun päähän kiinnitetään viehelelu. Armin tapauksessa narutennispallo. Pallon naru vaan tuli purtua vähän liian äkkiä poikki, joten pistimme pallon sukkaan ja sidoimme sen vieheen naruun.

Vieheleikin tarkoituksena on tarjota koiralle lajityypillisen käytöksen mahtavimpia ja hurjimpia osioita; saalistusta ja taistelua. Vieheleikillä ne voidaan tarjota koiralle turvallisesti ja hallitusti. Viehe on siis koko ajan ohjaajalla, ja samoin leikin hallinta ja sen eteneminen. Kun tätä verrataan vaikkapa pallon heittelyyn, on ohjaajan etu selvä; heti kun lelu irtoaa ohjaajasta, on valta koiralla, eikä koira ole enää leikittäjällä hallinassa. Vieheleikin tavoitteena on purkaa energiaa ja tyydyttää koira sekä henkisesti että fyysisesti. Koira oppii luopumaan saalisärsykkeistä, sen vireystilaa voidaan tarpeen mukaan joko nostaa tai laskea. Vieheleikki tarjoaa koiralle mahdollisuuden viedä koko saalistusketju alusta loppuun asti, jolloin saalistus ns. "ei jää päälle". Koira opetetaan syttymään ja luopumaan. Ja vaikka sana "laatuaikaa" onkin ehkä hieman ärsyttävä sana, niin tämä on juuri sitä. Laatuaikaa koiran ja ohjaajan kesken.

Koska vieheleikki on fyysisesti rankkaa, täytyy aina ensin lämmitellä lihakset. Kävelimme ja spurttailimme Armin kanssa hetken kouluttajan pihalla ennen aloitusta. Kun Armi oli valmis, alkoi kouluttaja leikittää Armia (koska itse en ollut koskaan edes nähnyt ko. leikkiä en tietenkään osannut, vaan sain katsella vierestä). Aluksi sanottiin "Treenataan", ja kun viehe alkoi liikkua, hihkaistiin "KII!" Koiraa kehuttiin koko ajan hienosta saalistuksesta ja sen annettiin voittaa, ja KII!tä toistettiin aina kun viehe oli irti suusta.

Viehe liikkuu samalla tavalla kuin saaliseläin. Se ei siis juokse koiran suuhun, vaan pakenee nytkähdellen ja pysähdellen. Koiralle kaikista palkitsevin hetki on juuri ennen iskua, ei siis jahtaaminen tai puru, vaan se hetki kun koira tietää ihan kohta onnistuvansa iskussa. Kun Armi iski sukkapalloon, sen kanssa taisteltiin niin kauan kuin sen vaan jaksoi retuuttaa. Armi teki kunnon työtä, se veti, riehui, tapporavisteli, murisi ja ärisi. Välillä viehe kerättiin ihan lähelle ja taisteltiin oikein kunnolla, sitten naru löysättiin ja koira siis sai voittaa. Kun ote hiemankin lipesi, viehe irtosi ja lähti uudelleen karkuun. Välillä Armi sai saalistaa ja juosta lelun perässä pitkäänkin ennen kuin sen annettin napata se suuhunsa. Sitten taas taistelua, irrotus, saalistus ja taistelu. Hyvin äkkiä tuo fiksu pikkupihis tajusi, että kun päästää itse irti, saa saalistaa uudelleen. Mukaan otettiin myös vieheen kuoleminen; kun Armi alkoi rauhoittua, viehe sen suussa ei enää rimpuillut vastaan, vaan kouluttaja huokaisi syvään ja pitkään, ja saalis "kuoli". Ja Armi tiputti sen suustaan ihan ilman käskyä. Tässä kulminoituu mun mielestä vieheleikin paras idea, oma-aloitteinen luopuminen. Ja se että leikki ei lopu luopumiseen, vaan luopuminen on palkitsevaa. Juuri tämän ongelman kanssa olemme Armin kanssa sata kertaa vuodessa menettäneet hermomme... Leikkiä jatkettiin Armin kanssa totaaliseen kyllästymiseen asti. Vaikka viehe liikkui oikein viekoittelevasti Armin edessä, oli sen saalistushalu täysin tyydytetty. Aikaa tähän koko hommaan taisi kulua maksimissaan puolisen tuntia. Välillä pidimme pieniä taukoja, Armi kävi pari kertaa juomassa ja vähän hölkällä. Jokainen sessio oli edellistä lyhyempi; Armi luopui ja tyydyttyi kerta kerralta nopeammin. Ihan huippua! Mäkin kokeilin liikuttaa viehettä pikkuisen, mutta se tuntui jotenkin kömpelölle ja vieraalle käteen, en osannut olla yhtä viekoitteleva, enkä ajastaa oikein. Täytyykin siis mennä jonnekin pellolle ensin ihan kahdestaan pelkän vieheen kanssa harkoittelemaan ilman koiraa.

Youtubesta löysin yhden videon vieheleikistä, ensin kouluttajamme palkkaa pumia agiradan päätteeksi, ja vajaan minuutin kohdalla Pirkko-bullia leikitetään oikein kunnolla.

Mä olin aika epäileväinen Kertun suhteen, ja olinkin oikeassa. Se ei syttynyt tähän hommaan ollenkaan. Kertun leikkimättömyys on iskostunut siihen niin syvälle, että tarvitaan paljon aikaa, houkuttelua, yllyttämistä, toistoja, vapautumista, riemua ja hassuttelua että Kerttu avaisi lukkonsa ja vapautuisi leikkimään ohjatusti. Kertun leikkimättömyyteen on pari "teoriaa", jos näin nyt voidaan sanoa. Ensinnäkin sillä on luonnostaan pienempi saalistusvietti kuin Armilla. Luonnetestissähän Armi sai taisteluhalusta +1, mutta kouluttajamme sai aika nopsaan kiihdytettyä sen reilusti +kakkoseen. Toisekseen, Kerttu kunnioittaa Armia niin kamalan paljon, että se ei vaan tohdi leikkiä sen nähden tai sen kanssa yhtä aikaa. Tästä johtuu esim. just se että Kerttu ei nappaa palloa vaikka sen nopeutensa puolesta saisikin ennen Armia. Ja kolmanneksi, koska Armin kanssa on tullut leikittyä niin paljon ja rajustikin, on Kerttu vaan todennut että tuo juttu on Armin ja ihmisten juttu, eikä ole kokenutkaan tarvetta osallistua leikkeihin. Nyt pitäisi jotenkin onnistua vapauttamaan Kerttu kaikista estoistaan ja saada se irroittelemaan oikein kunnolla ja nauttimaan lihasten ja leukojen käytöstä.

Kertun kanssa saatiin kuitenkin tehtyä pikkuisen jotakin. Hommaa rakennettiin sen kanssa ihan nollasta; nakkien nakkelusta :) Kouluttaja heitteli Kertulle nakkeja agiesteiden vierellä, ja varsinkin putken. Oli lähinnä tarkoitus saada Kerttu kiinnostumaan palkasta. Joka toinen herkku meni maahan ja joka toinen putkeen, ja lopulta Kerttukin meni putkeen. Ehkä viidenkymmenen toiston jälkeen Kerttu meni oma-aloitteisesti putkeen ja sai nakin tullessaan toisesta päästä ulos. Saattaa kuulostaa mitättömän pienelle, mutta se oli ensimmäinen erävoitto. Sitten nakinpaloja laitettiin sukan päälle, sitten sukan sisälle, ja sitten pikkuhiljaa nakkisukkaviehe vedettiin liikkeelle. Ihan pikkuisen Kerttu tällaiselle vieheelle syttyi, mutta tässäkin tilanteessa mieluummin juoksi kouluttajan vierellä kuin vieheen perässä. Ihan hassu Kerttu :) Mulla on kuitenkin kova tahto saada Kerttukin kiinnostumaan tällaisista leikeistä!

Periaatteessa meidän leikkikoulun piti loppua tähän, koska kouluttajalle oli tulossa toinen asiakas. Saimme kuitenkin tilaisuuden osallistua koulutukseen, Armista tuli häiriökoira russelille ja pääsimme tekemään häätöä. Häädön jälkeen saimme vielä vähän lisää leikkikoulutusta; kahden patukan saalistusta ja purua.

Kahden patukan leikki (tai ylipäätään kahden samanlaisen lelun leikki) perustuu samaan saalisviettiin kuin vieheleikkikin. Tässäkin koira saa saalistaa ja voittaa, se oppii luopumaan ja energiaa saadaan purettua mielekkäällä tavalla. Salme Mujunen on kirjoittanut leikistä erittäin tarkan selonteon: Saalisviettiä hyödyntävä leikki on koiralle mieluinen palkinto.
Lyhyesti sanottuna ensin heitetään yksi patukka, kun koira nappaa sen ja on tuomassa takaisin, kiinnitetään koiran huomio ohjaajalla olevaan toiseen patukkaan ja se heitetään koiran menosuuntaan päin. Uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Edestakaisin. Leikin voi lopettaa yhteen kunnon puruun ja tapporavisteluun, ja siitä luopumiseen, tai sitten viedä vielä vähän pidemmälle kuten me tehtiin, raivokkaaseen edestakas puruttamiseen ja kyllästymisen ja tyydytyksen kautta luopumiseen.

Tässä kuitenkin meidän leikkihetki: Aloitettiin taas sanalla "treenataan", sen tarkoituksena siis herätellä koira. Patukat esiteltiin Armille ja vähän kiusoiteltiin, sitten heitto, ja "KII!". Mä olin ihan varma että Armi alkaa juosta patukan kanssa ihan omaa rallia, mutta hämmästys olikin suuri kun kouluttajan näyttäessä uutta patukkaa Armi juoksi patukka suussa meidän luo, pudotti patukan ja lähti uuden perään. Mielessä kävi myös se että Armi yrittäisi napata molemmat patukat suuhunsa yhtä aikaa ja lähteä lällätellen tiehensä. Tai että vähintäänkin se alkaisi tavanomaisen räksytyksen ja komentamisen. Ei mitään näistä. Armi leikki just silleen niinkuin kouluttaja halusi sen leikkivän. Hieno tyttö! Useamman toiston jälkeen Armille annettiin kunnon puru patukasta eikä uutta patukkaa enää heitetty, vaan kouluttaja kävi polvilleen maahan ja taisteli Armin kanssa kaksin käsin patukasta. Armin annettiin voittaa niin että patukka irtosi kouluttajan käsistä kokonaan ja sillä aikaa napattiin käsiin uusi patukka. Armi pudotti välittömästi suussaan olevan patukan ja nappasi kiinni toisesta. Taas ihan lyhyt taistelu, voitto ja patukan vaihto. Tätä jatkettiin jonkin aikaa, ja sitten patukka "kuoli" pitkän henkäyksen myötä. Armi päästi patukasta irti vaikka se oli vielä kouluttajalla kädessä. Luopumisesta seurasi mahtava palkinto; pari eestaas lentävävää patukkaa ja sitten taas sarja puruja. Tämän leikin minäkin opin melko nopeasti, ihan alkuun en meinannut muistaa että Armin pitää ensin voittaa ja sitten vasta vaihtaa patukkaa, mutta aika äkkiä opin oikean tekniikan ja ajoituksen. Kokeilin myön patukan kuolettamista, ja Armi luopui hienosti minullekin. Tätä Armi jaksoi maksimissaan vartin, ja leikin jälkeen oli kyllä niin täydellisen tyydytetty että enpä muista sitä juuri koskaan nähneeni niin onnellisena, kaikkensa antaneena ja rentoutuneena. Leikki lopetettiin rauhoittamalla, ottamalla pannasta kiinni, pitkillä silityksillä ja sanomalla "loppu".  Ihan viimeiseksi kävelytettiin vielä vähäsen, mulla roikkui ja heilui patukat käsistä ja Armi käveli vierellä eikä sillä ollut minkäänlaista kiinnostusta niihin. "Ennenvanhaan" lelut olisi pitänyt huijata pois ja koira olisi räksyttänyt ja hyppinyt mun ympärillä äärimmäisen kiihtyneenä vielä vartin päästäkin...

Mulle on avautunut ihan uusi maailma, varsinkin Armin kanssa. Nyt kun olen nähnyt ja saanut kokea miten palkitsevaa leikki voi olla meille molemmille, miten energia (ja mahdollinen stressi) saadaan purettua, miten koira nauttii, ja itsekin tulee heittäydyttä ihan täysillä mukaan, niin en kyllä enää haluakaan palata entiseen stressaavaan ja kiihdyttävään leikkityyliin. Koira on ihan äärettömän tyytyväinen ja onnellinen, ja terveellä tavalla sekä henkisesti että fyysisesti väsytetty. Kouluttaja sanoikin tällaisten leikkimistapojen tuottavan valtavan määrän endorfiineja ja palvelevan rottakoiran mielihaluja. Ihan kun kävis itse vetämässä mahtavat sali- tms. treenit.

Kun nyt vielä saisi Kertun sen verran vapautumaan että saisin nauttia myös sen kanssa samalla tavalla. Tekisi Kertulle e r i t t ä i n hyvää! Ja meidän suhteelle. Kerran olen itsekseni käynyt Kertun kanssa patukoimassa, eestaas-leikistä se syttyi ihan kivasti, mutta puruista ei vielä ollenkaan. Muutaman kerran sain Kertun tuomaan patukkaa mullepäin ja säntäämään uuden patukan perään, ja pari hienoa itsenäistä tapporavisteluakin se teki. Mutta heti kun otan patukan käteeni ja yritän puruttaa, se luopuu. Eli lisää itsevarmuutta ja vapautumista tarvitaan. Mutta tämä on kuitenkin jo hieno alku, oikeastaan ollaan päästy jo tosi pitkälle. (tuntuu vaan niin pienelle, kun Armin kanssa ollaan vähän toisissa sfääreissä...)