Painetta ja paineen purkua

Lauantai-aamuna sain puhelun kouluttajalta: "Tulisitteko häiriökoiriksi?". Olin vähän että "Hä? Mekö? Ollaanko jo niin valmiita? Osaankohan MÄ toimia oikein..." Sain kuitenkin yksityiskohtaiset ohjeet variaatioineen ja niinpä uskaltauduin tyttöjen kanssa tarttua tarjottuun urakehitykseen oppilaasta opettajaksi. Tai no saamapuolellahan mekin tässä oltiin, erittäin hyvää harjoitusta meillekin.

Suuntasimme Pioneeripuistoon ja omassa päätöksessäni oli se, millaisella kokoonpanolla saavumme paikalle. Armin jätein ensin autoon ja Kertun kanssa lähdimme auttamaan vierasta koiraa. Valitsin itsekkäistä syistä mukaani Kertun, koska ajattelin pärjääväni sen kanssa paremmin (helpommalla). Vastassa oli nuori vesikoiranarttu jolla teini-iän kapinaa ja mm. ei-toivottavaa hihnakäytöstä. Olimme passissa tiereunassa ja vesikoira tuli meitä vastaan irti hihnasta, aika äkkiä se irtosi omistajistaan ja tuli suhteellisen rauhallisesti meitä kohti, pysähtyi välillä tuumaamaan ja jatkoi sitten lähestymistä. Minun tehtäväni oli ajaa koira pois kun se tuli "liian" lähelle. Sitten lähdettiin Kertun kanssa kulkemaan koko joukon perässä, ja vähitellen rinnalla. Kävin sitten vielä hakemassa Arminkin, yhdessä teimme ohituksia eri suunnista ja eri nopeuksilla.

Mun osalta harjoituksen tarkoituksena oli näyttää omille koirille että niiden ei tosiaankaan tarvitse välittää vastaantulijoista, vaan MINÄ häädän tunkeilijat pois. Jostain syystä Kerttu meni kovasti ymmälleen tästä treenistä, ja paineistui vähän liikaakin. Ilmeisesti se ei tajunnut mitä tapahtui, kuka oli "vihainen" kenellekin, ja ketä "rankaistiin" väärästä käytöksestä. Kerttuhan siis otti vieraan koiran ihan lunkisti, mutta mun räjähdyksestä se meni lukkoon. Harmittaa ihan mahdottomasti että valitsin omista koiristani näin väärin, ja aiheutin Kertulle tarpeetonta hämmennytä ja ehkä epäluottamustakin. Mutta, kai tämäkin oli tarpeellinen virhearvio, ainakin omassa kehityksessäni. Virallisen treenin jälkeen jäin vielä omien koirien kanssa käveleskelemään pitkin polkuja, että päästäisiin rennompaan ja mukavampaan mielentilaan.

Samantien kun pääsin kotiin sain taas puhelun kouluttajalta: Huomenna samaan paikkaan ihan tavalliselle rennolle lenkille, ilman mitään sen kummempaa koulutusta, ohjausta tai hallintaa, vapautumaan ja ajamaan pahat mielet pois päistä. Olin itse ajatellut ihan samaa!

Sunnuntain kaksituntinen jatkuvassa vesisateessa sujui mahdottoman hienosti ja saatiin Kertun ja Armin kanssa purettua paineita mahtavassa seurassa! Aloitimme lenkin kouluttajan kotipihalta jossa hän yksitellen esitteli meille mukaan tulevat koirat; kaksi belgiä, parsoni, borderterrieri, ja bullterrieri. Pari ensimmäistä koiraa oli Kertulle ihan jees, mutta jossain vaiheessa kun koiria tuli lisää ja lisää, piti Kertun vähän hakea rohkeutta halkovajan kautta. Matkaan kuitenkin päästiin ja liikkuessa Kertunkin murheet karisivat. Mun (oikeastaan ainoana) tehtävänä tämän lenkin aikana oli pitää perskärpäset (parsoni- ja bor-ter -pojat) hillitysti poissa omien tyttöjen liepeiltä. Oli hirmuisen mielenkiinoista seurata 7 koiran toimintaa, sitä miten tuttavuutta tehdään ihan vaivihkaa, kuka hyväksyy kenet missäkin vaiheessa ja miten kaksi laumaa lopulta löyhästi yhdistyy. Omissa ryhmissään kulkeneet koirat olivat lopuksi yksi iso lauma, ja kulkivat sikin sokin kukin missäkin toistensa lomassa. Armilla meni ehkä varttti rentoutua sen verran että irtosi mun jaloista tutkimaan metsää tarkemmin ja vielä vartti lisää niin se viiletti jo keppi suussa, ihan niinkuin omassakin porukassa. Armi näytti Kertulle hienosti esimerkkiä ja rauhoitteli sitä omilla toimillaan. Armin keppileikkien alettua Kerttukin vapautui kokonaan, uskalsi irtautua, heilutti rauhallisesti häntää ja juoksenteli ihan rentona edes takas metsässä. Mulla oli mukana kamera ja kouluttajalla videokamera, mutta koska koko ajan satoi vettä emme päässeet ikuistamaan tätä lenkkiä.

Ehkä erikoisin tapaus sattui ihan lenkin lopulla. Pioneeripuistossa on ihan pikkuinen lampi, ja lopuksi suuntasimme sitä kohti. Kouluttajan koirat tiesivät mitä seuraavaksi on ohjelmassa, ja Armi the Vesipetokin taisi haistaa mutaisen veden ja aistia muun ryhmän innostuksen. Armi & muu lenkkiseura lähti täysillä lammikkoa kohti ja sanoinkin että kohta Armi hyppää ja ui ja nauttii. Kouluttaja sanoi että Ei muuten ui! Olin vähän että TÄH? Koko ryhmä kaarsi kovaa vauhtia takaisin meidän luo ja taas takaisin lammelle (oli muuten hyvä kokemus Kertulle että sen luokse juostaan ryhmässä, hyvässä mielentilassa). Mekin päästiin lätäkölle asti ja katselin ihmeissäni kun kouluttajan koirat kahlaili vedessä ja Armi katseli rauhallisesti rannalla. "Tää on meidän lammikko" viestivät koirat Armille, ja Armi kunnioitti tyynesti. No huh huh! Enpä olisi tällaista uskonut ikinä näkeväni! Kouluttaja sanoi että kun ollaan kolme/neljä kertaa heitetty tällaistä lammelle päättyvää yhteislenkkiä, niin sitten Armikin pääsee veteen. No jopas.

Tässä välillä taas koitamme pärjätä omillamme, mutta onneksi voin heti tarpeen vaatiessa ottaa haloon kouluttajalle ja saada puhelinkonsultaatiota tai sopia uusista ryhmätreffeistä. Nyt vaan kartoittamaan koirille lisää tällaisia hyviä ja helppoja kokemuksia tuttujen ja miksei vieraidenkin koirien kanssa. Kaikki sujuu hyvin kun jatketaan samalla mallilla, oikeassa mielentilassa ja rennosti! Sunnuntainen lenkki sai mut uskomaan ja luottamaan itseeni ja koiriini ihan uudella tavalla. Ja vaikka mä inhoan Virve Rostia niin haluan nyt huutaa että Oon voimissain, mä vahva oon!