Kurinpalautus

On se kai myönnettävä että meillä on kuri vähän löystynyt... Jotekin sitä vaan on niin petollisen helppoa pikkuhiljaa liukua lähes entiseen olotilaan, ja varsinkin kun nuo koirat tuntuu olevan ihan mestareita joustamaan ja venyttämään sääntöjä ihan melkein huomaamattoman hitaasti... ja sitten yht'äkkiä huomaa että nyt se kuminauha napsahti ja räpsähti.

Varoitusmerkkejä oli kyllä ilmoilla jo pidemmänkin aikaa, jotenkin olen vaan onnistunut sulkemaan niiltä mieleni, ja ollut laiskuuksissani huomioimatta niitä. Viikonloppuna oltiin kaksikin kertaa tuttujen koirien kanssa maastossa; ensin Toukon kanssa Vahteronmäen koirametsässä ja sitten Inkun ja Bertan kanssa "vuorella". Toukon kanssa sujui ihan kivasti kun ei tullut muita koiria vastaan, mutta vuorella tuli apri irtaantumista, ensin yhdelle vieraalle koiralle haukku, ja sitten toiselle vieraalle ihan luokse asti rähjäys. Maanantai-iltana ihan mahtavan hyvin sujuneen lenkin päätteeksi Armi päätti perseillä oikein kunnolla ja karkasi ihan hulluna räkyttämään kahden pikkukoiran kimppuun tässä ihan melkein kotiovella... Mä olin niin järkyttynyt että valvoin koko seuraavan yön ja märehdin vaan epäonnistumistani. Kaikessa siinä surkeudessani ja raivossani multa jäi kokonaan huomaamatta eräs äärimmäisen tärkeä ja hieno asia: Kerttu käyttäytyi joka kerta mahdottoman hienosti, ei rähissyt eikä irronnut minnekään, vaan pysyi hillittynä ja kiltisti vieressäni. Meni pari päivää ennen kuin tämä ihana asia tuli edes mieleeni. Kerttu on niin taitava!

No Armille piti joka tapauksessa järjestää pieni kurinpalautus. Sain sovittua häätötreffit keskiviikolle. Lähdettiin Armin kanssa ihan normaalille aamulenkille, paitsi että olimme avustajan kanssa sopineet kohtaamisesta. Armi viiletteli vapaana vanhalla puretulla junaradan pohjalla (jossa käydään vähintään kerran viikossa muutenkin) ja avustaja tuli rauhallisesti vastaan saku-mixin kanssa. Tarkoitus oli pitää Armi poissa koiran luota yhdellä ainoalla kiellolla. Eihän se toiminut, ja Armi sai karkotuksen vastaantulijoiden luota saman tien kun irtosi rähjäämään. Armi palasi luokseni nätisti ja nöyrästi ja toinen ohitus sujui ongelmitta. Jäimme vielä avustajan kanssa juttelemaan varmaankin pariksikymmeneksi minuutiksi parin metrin päähän toisistamme. Avustaja leikitti koiraansa kepeillä ja leluilla ja Armin piti pysyä luonani pienestä provosoinnista huolimatta. Samalla tulimme sopineeksi toiset treffit ensi viikolle, toisten koiriemme kanssa. Tällä kertaa tavoitteena on ihan perus ohitusharjoitukset, mutta jos on tarvetta, niin pöllytyksiä tehdään puolin ja toisin silloinkin. Uskon kyllä että Kerttu osaa käyttäytyä eikä häädöntarvetta ole.

Vaikka nuo meidän viikonlopun reissut osaltaankin vaikuttivat tähän maanantain katastrofiin, laittelen silti vielä tähän loppuun muutamia kuvia, koska mukavat lenkkitapaamiset meillä joka tapauksessa oli!

Ensin Toukon kanssa 

Kirmailua peltotiellä: Kerttu, Armi ja Touko

<3 Touko <3

Äitinsä poika...

... ja siskonsa veli

Ja sitten Inkun ja Bertan kanssa

Kolme sukupolvea oikeassa järjestyksessä: Kerttu, Armi ja Inkku

Bertta ei mahtunut yhteenkään yhteiskuvaan :)

Sieltä se karkulainen tulla jolkottaa

Bertta poseeraa mieluiten yksin :)

Kerttu hämmästeli myrskytuhoja

On se vaan ihanaa kun tässä lähellä asuu näitä koirasukulaisia ja että läheltä löytyy myös mahtavia lenkkipaikkoja. Mulla olis kuitenkin ihan hirveä halu päästä yhteislenkille semmoisten koirien kanssa jotka ovat käyneet samat koulut kuin meidänkin koirat. Silloin jokainen (sekä koira että omistaja) tietäisi miten sopii käyttäytyä. Olen viime aikoina lueskellut paljon tosi hyvin onnistuneita PeVi-koirien tapaamisia ja yhteislenkkejä, ja aion kyllä kyyrätä meidänkin tytöt vielä sellaiseen kohtaamiseen! Toivottavasti ei tarvi hävetä... :)

Vastakohtien viikonloppu

Ylämäkeä, alamäkeä ja tasaista. Sitähän se on se koiran omistaminen. Viikonloppu vietettiin oikein kunnolla vastakohtien merkeissä, lauantaina patikoitiin "vuorella" ja sunnuntaina kirmailtiin aakeella laakeella pellolla.

Sain työkaverilta vinkin ihanan ihanasta lenkkipolusta. Tässä lähellä on sellainen pikkuinen "vuori" tai oikeammin jyrkkä mäennyppylä metsässä. Sen kun kiertää koirien ja kameran kanssa silleen rauhallisesti lampsien niin saa helposti tunnin kulumaan. Metsässä oli tosi vaikeaa saada kunnon kuvia, kun siellä puiden siimeksessä oli jonkin verran hämärää, mutta muutaman kuvan sain kuitenkin.

Kauniita jääputouksia oli joka paikassa

Polku kulki osittain suon reunalla

Armi fiilistelee

Sinne oli höyhennetty joku tyyppi... koiria kiinnosti kovasti

Kerttu tarkkailee

Ilmeisesti muurahaiset ei oo vielä heränny

Minä tuleeeen!

Oli muuten ihana käydä pitkästä aikaa ihan uudessa paikassa lenkillä! Ja oli todella mielenkiintoista seurata että miten eri lailla koirat käyttäytyi vieraassa paikassa. Näissä meidän tutuissa metsissä alkaa aina heti sama ralli; Kerttu alkaa juoskennella sinne tänne ja Armi otta kepin ja pysyy kutakuinkin perässä. Täällä vuorella koirat oli ihan eri tavalla skarppina, pysyttelivät lähempänä ja seurailivat toimiani tarkemmin.

Sunnuntaina pakattiin koko perhe autoon ja lähdettiin Kelttiin pelloille kirmailemaan. Voi mahdoton että muuten juostiin! Paljon, kovaa ja koko ajan! Yhdessä ja erikseen! Kepin perässä ja muuten huvikseen, ihan juoksemisen riemusta!

Kertulla on hyvä kiri!

Tasaväkistä menoa

Armin tyylinäytteet

Ja Kertun mahtiloikat

Neiti SuperHero, vain viitta puuttuu!

Oli kyllä niin ihana katsoa kun koirat (ja lapsi) nauttivat ihan suunnattomasti. Välillä voidaan ihan oikeasti revitellä kunnolla, vaikka yleensä ulkoillaankin aika lailla siivosti ja hillitysti.

Yhteinen saalis

Armi nappaa!

Pthyi!

Pakolliset poseeraukset

Meillä oli ihanan vauhdikas viikonloppu, paljon paljon raitista ulkoilmaa, onnellisia ja väsyneitä koiria ja ihmisiä. Nauttikaa keväästä ystävät!

Nenätreeniä

Viikonloppuna käytiin tekemässä vähän nenätreeniä koirien kanssa. Varasin tunnin mittaisen ajan Suvieran hallilta, ja treenasin koirat vuorotellen, toisen odotellessa autossa. Kerttu oli ihan super-innoissaan heti kun se kekkasi että missäs nyt ollaan!

Kertun kanssa mentiin heti pahvilabyrinttiin, eikä se ois millään malttanut alkuun keskittyä istumaan ja odottamaan. Tätä istu-odota käskyä ollaan kotona siis harjoiteltu tosi paljon, ja sujuu aika hyvin. Tosin, nyt Kerttu on fiksoitunut siihen, että oikeasti tarvitsee odottaa vain silloin, jos nami laitetaan ensin pakasterasiaan... :) Jos rasiaa ei ole, saa paikalta karata... Mutta tuo on ihan huima harppaus kahden viikon takaisesta lähtötilanteesta, jolloin koira ei istunut paikallaan hetkeäkään jos mä edes pikkuisen liikahdin.

Sain tehtyä Kertulle pari tosi hienoa etsintää.  Näin alkuun se odottaa labyrinttihuoneen ovella josta vielä näkee koko huoneen, ja paikan jonne namin vien ja piilotan. Jossain vaiheessa yritän saada sen istumaan viereiseen huoneeseen siten että se ei nää piilotuspaikkaa. Kerttu toimii labyrintissa tosi järjestelmällisesti. Se lähtee nenä maassa hakemaan (varmaankin vielä minun jälkiäni pitkin) ja käy jokaisen nurkkauksen ja mutkan läpi. Jos ei meinaa löytyä niin se palaa takaisin luokseni ja lähetän sen etsimään uudestaan. Ihan joka kerta Kerttu ei kyllä pysynyt odottamassa, vaan lähti perään kun vein rasiaa piiloon. Paikalleen palautuksen jälkeen malttoi sitten hienosti odottaa, eikä samalle namille tullut kahta karkausta. Ihan viimeisenä otin aika ison riskin; menin labyrinttihuoneen ihan perimmäiseen nurkaan ja piilouduin itse ison pahvilaatikon sisään. Laatikon suuaukko oli nurkkaan päin, joten Kertun piti oikeasti tehdä työtä löytääkseen minut ja hirveän kasan namia. Tassujen rapinasta päätellen tyttö tuli vauhdilla, ja suoraan oikeaan paikkaan, ja oli ratkiriemuissaan kun löysi minut! Ihana taitava Kerttu!

Toisessa huoneessa laittelin namirasioita lyhyisiin agiputkiin, matalille pöydille, ahtaaseen luolastoon, korkeille rappusille. Tarkoituksena ei siis ollut etsiä, vaan rohkaista Kerttua menemään erilaisiin paikkoihin. Yhtään epäröintiä ei ollut missään kohtaa. Ihan lopuksi päätettiin treeni irroittelemalla oikein kunnolla, mulla oli patukat mukana ja tehtiin vähän vietin purkua. Kerttu säntäsi salamana patukan perään ja alkoi ravistella sitä ihan tosi mielellä. Vedettiin ihan kunnolla kilpaa, Kerttu paranteli otetta, nytkähteli ja ravisteli, jopa hieman ärisi mulle. Ihan huippua miten se on tässä hommassa kehittynyt! Muistelen aina noita meidän ekoja patukkatreenejä, joissa Kerttu oli ihan lukossa ja hämillään. Se otti patukan hellästi pikkuetuhampaiden väliin, ja pudotti sen kun katsoin sitä päin, eikä ollut toivoakaan että olisi voinut pitää patukasta kiinni samalla kun mulla on käsi toisessa päässä... Tästä ollaan pikkuhiljaa saatu itseluottamusta nousemaan jo tähän tilanteeseen. Ihan perinteistä vietinpurkua Kerttu ei vielä osaa, sitä ei vielä voi juoksuttaa kahden patukan kanssa, eikä sitä voi puruttaa kahdella patukalla, vaan jostain syystä se patukka  joka sillä on suussa sillä hetkellä on se paras, eikä se toinen patukka kiinnosta pätkääkään. Mutta usko että pikkuhiljaa tämäkin saadaan vietyä ihan loppuun asti.

Armi oli ekaa kertaa hallilla, ja mietin etukäteen että mikä mahtaa olla sen oma juttu. Pahvilabyrintistä Armi ei oikein syttynyt. Tai siis sillä ei riitä kärsivällisyys kunnolliseen etsimiseen. Armihan osaa suht hyvin tuon istu-odota käskyn, ja sainkin helposti vietyä namirasioita piiloon. Armin etsintä ei ollut ollenkaan johdonmukaista, se kävi vaan pari metriä haahuilemassa tuolla labyrintissä nenä pystyssä, ja jos mitään ei löytynyt niin ei sitä kiinnostanut lähteä enää uudelleen. Mä kun olin luullut että Armi-Alati-Ahne-Ja-Nälkäinen olis motivoitunut näihin hommiin ihan kympillä!

Armin kanssa tehtiin myös toisessa huoneessa vähän putkia, pöytiä ja rappusia, mutta suurimmaksi intohimoksi osoittautui se tennispallomeri (tää  ei kyllä yllätä yhtään) =D

Valitsin satojen pallojen joukosta yhden, hieroin sitä käsien välissä ja merkkasin sen pienellä näkyvällä merkillä (jotta tunnistan sen vielä itse), ja nakkasin muoden joukkoon. Tää oli Armille niin piis of keik! Ekana lisättiin vaikeutta siten että piti istua paikallaan heiton ajan (ihan sikavaikeeta!) ja sitten vasta luvan kanssa sai lähteä etsimään. Kun oikea pallo tuntui löytyvän joka kerta eka iskulla, piti vaikeuttaa vielä vähän. Altaan laidalla oli vanha autonrengas, ja nakkasin oman ja pari hämypalloa sinne sisälle.

Pallot kierähti ärsyttävän hankalasti tuonne renkaan ulkolaidalle, ja Armi sai tosissaan tehdä töitä että sai sieltä oikean pallon hampaisiinsa. Pallot kun karkasi sitä mukaa pitkin reunoja, kun niitä yritti pyydystää :) Jossain vaiheessa oikea tekniikka löytyi ja merkattu pallo palautui minulle. Ihan viimeisenä otettiin yks tosi vaikee, laitoin renkaan sisään vielä lisäesteen.

Itseasiassa just nyt tätä kirjoittaessani tajusin että Armi löysi pallon tosi monta kertaa ja Toi Sen Joka Kerta Minulle Takaisin! Jota ei siis todellakaan tapahdu ikinä. Yleensähän pallon saatuaan Armi ottaa ja nappaa sen, juoksee edes takas ja tuo pallon just ulottumattomiini ja alkaa räksyttää. Nyt pallo tipahti suoraan käsiini ja hallissa kuului vain pientä innostunutta vikinää. Voi hyvänen aika!

Armikin sai lopuksi patukkaleikkejä. Se vei voiton jopa tuosta pallonetsimisestä. Kai se vaan on niin että rottakoiralle kaikista palkitsevinta on saalistus ja tappo! Meillä meinasi Armin kanssa vähän aika loppua kesken, enkä saanut sitä ihan tarpeeksi kylläiseksi, mutta aika hyvin se lopuksi kuitenkin rauhoittui ja menetti kiinnostuksensa patukoihin. Joskus täytyy varmaan Armin kanssa ottaa koko puolituntinen pelkää vietinpurkua, niin saisin siltä kerrankin kunnolla kaikki halut tyydytettyä ihan loppuun asti. Kun kävin isossa hallissa kirjaamassa meidän tunnin vihkoon, en voinut vastustaa kiusausta tehdä Armilla vielä ihan vähän sivuja, paikkamakuuta ja pitkiä luoksetuloja. Oli ihan pakko kokeilla miten ne joskus kauan sitten tahkotut asiat on vielä muistissa. Ihan loistavasti oli!

Mulla on niin hienot koirat!

Muotokuvaamisen sietämätön vaikeus

Ota nyt noista likoista sitten hienoja muotokuvia, kun ne ei meinaa yhtään olla yhteistyökykyisiä...

Tämän parempaan ei vaan pysty...

Vielä vaikeempaa se oli kivellä istuen...

Voi apua minkä näköset tytöt...

Aikamoisen tahkoomisen jälkeen sain muutaman kuvan onnistumaan, ei nääkään nyt mitään "perinteisiä" muotokuvia ole, mutta sanotaanko vaikka että luonnemuotokuvia :)

Villiniityn Adalmiina

Pihapolun Aurora

Eipä sillä, ei minusta itsestänikään ole koskaan saatu otettua sellaista (muoto)kuvaa johon voisin sanoa olevani tyytyväinen...

HopLop!

Kyllä, luit oikein. Kouvolassa on HopLop-halli koirille. Mä en ole oikein löytänyt mulle ja Kertulle sellaista yhteistä rentoa tekemistä, mutta nytpä löysin. Kaverin vinkistä otin yhteyttä tmi Suvieraan ja varasin meille tutustumiskäynnin hallille. Pääsin ensin seuraamaan pallopaimennus-kurssin viimeisiä minuutteja, ja sitten sain esittelykierroksen koko paikasta. Hallilla on pallopaimennuksen lisäksi mm. agiesteitä tekniikan harjoitteluun, paljon erilaisia äly- ja aktivointipelejä, tennispallomeri, leikkiluolasto ja pahvilabyrintti"rauniot".

Kun olin saanut katselmuksen tiloista, hain Kertun autolta. Tutustuminen halliin oli aika jännä juttu, erittäin varovaisesti Kerttu kurkkaili vähän sinne tänne, kävi pikkuisen haistelemassa huone kerrallaan. Päätimme, että näin ekalla kerralla ihan vaan pikkuisen testailemme, miten rohkeasti Kerttu uskaltaa hallissa ja palviraunioilla liikuskella. "Raunion" pohjamateriaali on monipuolinen, siellä on kaikenlaista "rojua", keinahtelevia kohtia, nousuja ja laskuja. Pahviseinämistä saa muokattua vaikka minkäläisiä sokkeloita ja piilopaikkoja. Löytyy autonrenkaita, laatikoita, köyttä...erilaisia (nami)piiloja. Kerttu seurasi mua hämmästyttävän hyvin pitkin labyrinttiä, eikä sitä haitannut yhtään vaikka pahviseinät välillä kahahtelivat ja heiluivat. Pienen hetken jälkeen irtautui myös itsekseen omalle reitille tutkimaan, ja löysi sitten sokkelon lävitse hienosti takaisin mun luo.

Seuraavaksi piilotettiin nameja sokkeloon siten että Kerttu näki minne nami vietiin, ja sitten kehoitin sitä etsimään sen. Namit tarjoillaan täällä hallissa muuten aina rasioista (tai suoraan kädestä). Lattioille tai mihinkään muualle ei saisi jäädä oman vuoron jälkeen yhtään makupalaa, jos vaikka seuraava harrastaja on allerginen meidän nameille. Ja varsinkin tuonne raunioille katoaisi ihan varmasti monta kourallista herkkuja jos ne olisivat siellä ihan irrallaan ilman rasiaa. No, näin helpon namipiilotuksen Kerttu hoksasi heti. Ekat piilot ei tosin olleet edes piiloja, vaan ihan siinä metrin päässä näkyvillä. Matkaa ja vaikeusastetta nostettiin pikkuhiljaa, mutta niin vaan joka kerta nami löytyi.

Kerttu löysi namipiilon!

Kuva on pieni ja huono, mutta siitä pystyy kyllä vähän hahmottaa tuota tilaa. Koko hallihan on siis ikivanhassa armeijan kasarmirakennuksessa. Mä olin ihan ekat kaks minuuttia silleen että ou mai gaad mikä ränsistynyt sekasotku, mutta sitten aloin ajatella paikkaa koiran silmin, ja olinkin erittäin tyytyväinen näkemääni. Mietin esim. että miksi noi seinämät on pahvista... sitten yksi seinistä meinasi kaatua Kertun niskaan niin tajusin. Eipä taida olla vastaavaa yhtä helppoa, turvallista ja halpaa materiaalia tarjolla. Osa koirista kuulemma porskuttaa koko alueen läpi voimalla, osa kulkee sievästi sokkeloita pitkin ja tarvittaessa pikkuisen siirtää seinämää. Meidän Kerttu kuuluu niihin jälkimmäisiin, mutta olen kyllä melko varma että Armi ennemminkin noihin täysillä eteenpäin esteiden läpi -tyyppeihin.

Ja tässä olis meidän Armi taivasparatiisi!

(kuva kopioitu Suvieran sivuila kun olin niin tohkeissani kaikesta muusta etten tajunnu ottaa tästä kuvaa...)

Tuolla pallomeressä saa remuta ihan muuten vaan, taikka vaikka ottaa yhden pallon, merkata sen esim. tussilla, ja heittää muiden sekaan koiran etsittäväksi.

Tiloissa on myös tosi paljon kaikkia muita nami/lelupiiloja; putkia, purkkeja, laatikoita, laatikkorappusia, pöytiä, hyllyjä, tasoja, sohvia, sohvatyynyjä... luulen että vain mielikuvitus on rajana... Ja sinne raunioille voi piilottaa vaikka itsensä :)

Saatiin me muuten kotiläksyäkin. Jotta pystyttäisiin käydä Kertun kanssa ihan kahdestaa piilottelemassa nameja, niin olishan se paljon helpompaa jos koira osais Istu-Odota käskyn. Ihan hävettää tunnustaa että Kerttu osaa istua ehkä kaksi kertaa kymmenestä, enkä ole ikinä saanut sitä pysymään paikallaan siten, että olisin itse liikkunut siitä pois päin... Tätä treenattiin ihan pikkuisen aikaa lopuksi, ja sainkin Kertun istumaan joka namille, ja pääsin peruuttamaankin noin metrin päähän. Tätä on harjoiteltava joka päivä kotona!

Musta oli ihana huomata miten Kerttu pikkuhiljaa rentoutui, häntä nousi heilumaan, ja se ihan innokkaasti odotti seuraavaa piiloa, ja tuntui malttamattomalta odottaessaan lupaa etsiä. Puolen tunnin hallissa olon jälkeen otettiin pieni tauko kun Kerttu vaikutti selkeästi väsyneeltä, ja lopuksi tehtiin vielä pari oikein hienoa etsintää. Mulla on nyt sitten tunnukset varauskalenteriin ja avaimet hallin oveen, eli saamme käydä hoploppaamassa ihan silloin kun meille sopii.

Tämmöinen puuhailu saattaa monen mielestä kuulostaa ihan onnettomalta näpertelyltä, mutta meillä oli ihan huippukivaa! Mä en voisi kuvitellakaan harrastavani koirien kanssa mitään kilpaurheilua, en mitään tavoitehakuista, en mitään vakavaa työtä. Mä olen onneissani kun koira löytää viiden metrin päästä namipalkan, kun taas joku toinen koira löytää viiden kilometrin päästä kadonneen ihmisen. Tasoero on huima, mutta mä en edes halua tämän enempää. Ainakaan tällä hetkellä. Koko homman tarkoitus on entisestään parantaa mun ja Kertun välistä suhdetta ja saada Kertulle lisää itseluottamusta. Siinä mun mielestä tavoitteita ihan riittävästi meidän komppanialle!

Loppuillan kotona kölli erittäin rentoutunut, väsynyt ja syvään huokaileva koira

Voihan hormooni!

Nyt kun Kerttu on "kasvanut aikuiseksi", on siitä tullut oikea hormoonihirviö. Sillä on erittäin vahva sukupuolivietti, kaikkine lieveilmiöineen. Molemmilla tytöillä oli juoksut joulukuussa ja nyt on sitten valeraskauksien aika. Armilla hormoonit ei vaikuta niinkään paljoa, se on ollut viimeiset pari kuukautta vähän vaisumpi ja uppiniskaisempi, mutta Kerttu on tosiaan toista maata.

Juoksujen aikana se seistä tökötti näkymättömille sulhasilleen tuossa keskellä olohuoneen lattiaa niin tyrkyllä että mua itteänikin oikein nolostutti. Koira saattoi ihan oikeasti seistä häntä kaarella varvistellen puolikin tuntia paikallaan, tai sitten hakeutui Armin eteen pyllistämään itseän tarjoten kymmenillä toistoilla.

Nyt kun olisi pentujen aika, Kerttu tekee pesää, hoivaa leluja, vahtii kotia, paastoaa, uikuttaa... Armilla tuli pari päivää maitoa, ja sen valeraskaus oli sitten siinä. Kerttu on nyt ollut syömättä 5 päivää, eilen sain se närppimään ehkä 100g jauhelihaa, ja vähän raksuja "palkaksi" istumisesta ja maahan menosta. Muuten koira kaivautuu sohvannurkkaan tai tekee meidän peitosta pesän jossa on metriset laidat ja makaa sitten siellä kraaterin pohjalla. Lelut on laitettu piiloon jo jokin aika sitten, ja tilanne olikin jo rauhoittumassa, mutta Elias oli sitten yhtenä päivänä löytänyt lelukätkön ja antanut Kertulle kaikki sen vauvat takaisin haudottavaksi... Yhtenä päivänä raahasin Kertun meidän kodin poikki kyljällään eteiseen, että nyt lähdetään lenkille... Sitten kun koiran saa innostumaan, se on ihan oma itsensä, reipas, heiluvahäntäinen Kerttu.

Olin pari päivää ihan tosissani huolissani sen voinnista, nuo valeraskausoireet eivät vielä koskaan ole olleet noin voimakkaat. Ihan varmuuden vuoksi aloin tarkkailla myös juomisen määrää, mahdollisia epämääräisiä vuotoja ja mittailla lämpöjä, että saisin ajoissa kiinni esim. alkavan kohtutulehduksen. Mitään noita oireita ei kuitenkaan onneksi ole.

Mahtaakohan noin voimakas valeraskaus kertoa mitään koiran emätaipumuksista? Viimeksi kun Armilla oli pentue, Kerttuhan hoiti niitä ihan kaikinpuolin, oikeastaan kaikkeen muuhun se osallistui paitsi imettämiseen. Tai no olihan se kyllä ruoka-aikaan pötköllään siellä pentulaatikossa sekin, vaikkei silloin maitoa saanutkaan aikaiseksi. Armin kalkkikrampin aikana Kerttu hoivasi pentuja todella mallikkaasti pari päivää. Ja kun pennut olivat pahimmassa villikkoiässä, eli 5 viikkoisista eteenpäin, isosisko leikitti ja opetti kakaroita erittäin pitkämielisesti, oikeudenmukaisesti ja tarkasti. Ajattelin jo silloin että Kertusta tulisi varmasti erittäin hyvä emä.

Nyt olen kuitenkin päättänyt pistää pisteen Kertun masennuskaudelle, ja olen keksinyt sille ihan uudenlaista tekemistä. Tästä lisää, kunhan päästään tekemisen alkuun, varmaankin jo ensiviikolla!

Väsyneet lapset tyynyjunassa

Ediltä terkkuja!

Edi on nyt lusinut meillä puolet alokasleiristään, ja ei voi kuin ihmetellä että missä se kauhukakara oikein luuraa, josta minua varoiteltiin... :)

Maanantaina vietimme vapaapäivää tuossa meidän vakkari metsässä. Sinne asti kuljimme hihnassa:

Äiti, isosisko ja pikkuveli

Tämmöisen kolmikon kanssa kun liikuskelee tuolla yleisillä paikoilla, saa osakseen aika paljon kääntyviä katseita ja iloisia hymyjä! Edikin on oppinut talon tavoille; hihnassa ei riekuta miten sattuu, ihan joka ikistä lumikökkärettä ja ruohonkortta ei tarvitse nuuskia ja merkata, on myös mahdollista kävellä neljällä jalalla ja kroppa suorassa, keskellä tietäkin pystyy ihan hyvin kulkea. Osansa tuohon hihnakäytökseen on varmasti tehnyt se, että nyt kun omat koirat kulkee siivosti, en vaan yhtään jaksais vedättää olkapäitä sijoiltaan ja luistella ja nytkyä koiran perässä, niin vaihdoin Edin pehmopannan ihan omavaltaisesti ketjupantaan. Edi tajusi homman heti, ja kulkee suurimman osan matkasta ihan vapaaehtoisesti hihna löysällä.

Mä olin päättänyt ottaa riskin, ja mennä sinne metsään, ja päästää koirat irti.

Koko porukka samoilla hajuilla

Halusin yksinkertaisesti kokeilla että miten Edi käyttäytyy kun sen laskee vapaaksi. No, sen käytös oli sellaista niinkuin meidän koirien käytös oli ennenvanhaan. Eli luokse tullaan silloin kun sattuu huvittamaan, yleensä namipalan toivossa, jäädään just käsivarren mitan päähän lällättelemään. Ohi juostaan tuhatta ja sataa ihan vierestä. Kun jotain mielenkiintoista havaitaan, sen perään painetaan heti. Jos ei huvita niin ei korvaansa lotkauteta kutsuille. Ja vielä ärsyttävämpää, katsotaan pari sekuntia tiukasti silmiin, nakellaan vähän niskoja, ja jatketaan niitä omia hommia. Eli lyhyesti sanottuna asenteessa olisi parantamisen varaa. Tosin, en tietenkään voi odottaakaan Ediltä samanlaista käytöstä kuin omilta koirilta.

Mutta oli kyllä tosi jännä huomata että miten Armi ja Kerttu oli metsässäkin rauhallisia ja keskittyneitä koko meidän "laumaan", vaikka viilettivätkin välillä aika vauhdilla. Tytöt kuuli ja reagoi hiljaiseenkin ääneen. En siis kutsunut niitä luokse kovinkaan montaa kertaa, vaan tokaisin aina välillä että Armilla ei ole niin kiire, Mihinkäs se Kerttu on menossa, Tulkaahan tänne, ihan vaan puhe/keskusteluäänellä, niin koirat käänsivät katseensa ja hidastivat toimiaan ja piipahtivat luonani kaikessa rauhassa. Edi piti "herättää" omista toimistaan kuuluvalla äänellä, jopa vähän suurieleisesti laittaa kättä namitaskuun, niin sitten herra tuli luo. Luoksetulot oli tosi vauhdikkaita ja näyttäviä, mutta sellaisia sähellyksiä kyllä. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut mieleen että koira katoaisi tai karkaisi, sen verran näköetäisyydellä sekin pysyi koko ajan.

Tommonen jolokottelijahan tuo jätkä on...

Jotain mielenkiintoista, ilme näyttää vaanivalta

Kivenreunalta alas tipahteleva roina oli äärettömän kiehtovaa :)

Tähystely oli myös yksi Edin lempihommista. Se kiinnittää samalla tavalla vähän liiaksikin huomiota ympäristöönsä kuin Kerttu ennen. Rekisteröi jok'ikisen rasahduksen, linnunlaulun ja moponpärinän.

Molemmat kuvat on otettu sellaisella hetkellä kun kutsuin Ediä nimeltä ja sen jälkeen pyysin luokse. En muista tuliko vai ei, mutta kuitenkin useammin tuli kuin jätti tulematta.

Seuraava kuvasarja on sitten onnistuneesta suorituksesta :)

Kutsuitko?

Täältä tullaan!

Ai niin, viimeks sillä oli herkkujakin, oiskohan nyt?

No täs mä ny oon, ihan lääh puuh, onks ny hyvä?

Tehtiin noita luoksetulon toistoja ihan melkein kyllästymiseen asti. Tai no koira tuli innoissaan silloin kun tuli, mutta mulla alkoi namit loppua...

Mä tuun!

Mä tuun!

Mä tuun!

Voi kun saisi säädettyä tuon Edin sen verran herkille, että sen sais avautumaan ja kuulolle. Se on muuten niin ihana tyyppi! Pikkuisen verran asennemuutosta, ja siitä tulee ihan mahtava!

Tämmönen se oli parhaimmillaan, vastaanottavaisena ja korvat jo vähän taakse vedettynä

Sisällä tuo nuorukainen on harmiton ja jopa huomaamaton. Tietysti on innoissaan silloin kun joku tulee kotiin, ja riehaantuu Eliaksen kanssa juoksentelemaan, mutta muuten osaa kyllä ottaa ihan lunkisti, eli rauhoittuu paikalleen kun mitään erikoista ei tapahdu. Ja hurjan hienosti on sopeutunut tuohon 2,5 vuotiaaseen hulivilipoikaan! Yhden pienen härdellin Edi on tässä 4 päivän aikana saanut aikaiseksi: kävimme eilen kesken päivän kaupassa, ja sillä aikaa oli vesikuppi jotenkin mystisesti vaeltanut keittiön nurkasta olohuoneen kauimmaiseen nurkkaan. Jälkiä oli helppo seurata läpi talon, sillä 2L keraaminen ja tosi painava kuppi oli täynnä kun lähdimme kotoa... On muuten kumma juttu että miten koirat kesti lauantaina 9 tuntia keskenään ilman mitään ongelmia, mutta sitten tuollainen puolen tunnin kauppareissu on noin kohtalokas... Joku tilastollinen rutiinipoikkema varmaan. Pari puuvärikynää on naposteltu yön aikana, ja yksi pikkuauton katto, mutta muuten ei mitään huomautettavaa. Eikä yhden yhtä pissiä missään, ei merkkailuja eikä muitakaan mielenosoituksia.

Kertulle on ihan fine, että Edi majailee täällä. Pikkuveli saa muuten olla ihan rauhassa, mutta jos tulee yleinen hälinä (joku tulee kotiin) niin sitten saattaa vähän irvistellä ja pikkuisen murahtaa että oles nyt aloillasi. Armi on sellainen rentoutumisen ja sopeutumisen mestari nykyään että sitä ei ainakaan nähdäkseni stressaa Edin läsnäolo ollenkaan, ihan jo ekana iltana otti sen viereensä nukkumaan. Seuraavana päivänä Kertunkin olemus rentoutui ja kireys suli pois. Edi on muuten ihan hassu jäbä, se alkaa öristä kun se alkaa rentoutua :)

Äiti ja poika

Koko jengi aurinko-unilla

Kerttu antaa Edin tulla ihan lähelle silloin kun kaikki ovat rauhakseen. Olenpa yllättänyt ne tuosta sohvalta toistensa viereen käpertyneinäkin. Jotenkin uskomatonta.

Osaan mä olla vinkeenäkin, pilke silmäkulmassa!