Sivut

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Jokin aika sitten sain kutsun Inkooseen Nybygårds kenneliin katsomaan Finan pentuja ja vaihtamaan kuulumisia. Sunnuntaina vastasin kutsuun ja lähdin koko päiväksi reissuun koirien kanssa. Mietin vielä aamulla että otanko koiria mukaan ollenkaan, vai ottaisinko vain toisen, kumman... oli kuitenkin tulossa lämmin päivä. Olen kuitenkin ikionnellinen että otin molemmat tytöt mukaan; halusin kovasti esitellä Jaanalle meidän korjatut koirat, ja varsinkin Kertun. Täytyy kyllä myöntää että minua vähän jännitti alkuun se että miten koirat mahtaa käyttäytyä. Sitä samaa jännitän kaikkien tuttujen kanssa aina ensitapaamisella tämän meidän tapakasvatuksen jälkeen.

No, jännitin ihan turhaan. Molemmat tytöt käyttäytyivät oikein mallikkaasti, olen ihan hirmun ylpeänä varsinkin Kertusta. Miten voi olla koira niin muuttunut!? Tyyppi oli hienosti kuulolla lähes koko ajan, käytiin parikin kertaa pienellä metsälenkillä ensin Gemin ja Töllin kanssa, ja toisen kerran Wernan kanssa. Töllille Kertulla ei ollut  mitään sanottavaa, Gemiä piti pari kertaa hätistellä perspuolesta pois, ja kun Werna uskoi ekasta kerrasta, niin sillekään ei tarvinnut enää kimahdella. Voi juku pätkä mun hienoa koiraa! Oikeasti nyt kun pystyy itse rentoutumaan tällaisissa koirasosiaalisissa tilanteissa, niin elämä on kyllä sata kertaa helpompaa. Ja kun ei itse jännitä niin koiratkaan ei jännitä.

Nybygårds Å-pennut
(kuvakaappaus kasvattajan blogista)

Pentujen tsekkaus jäi kokonaisuudessaan aika vähälle, se oli sellainen sivuseikka tässä meidän päivässä. =D Vaikka kyllähän ne oli aika ihqupyllyjä :) Just sellaisia ihanalta tuoksuvia pikkumyttyjä. Ja siinäkin mielessä mielenkiintoisia että, että ovat vähän niinkuin sukulaisia, emä Finahan on myös Capun emä, ja Capu siis E-pentueen isä. Minusta oli oikein mukava tutustua uusiin pihakoiriin (näistä Jaanan koirista olen aiemmin tavannut vain Töllin).Varsinkin rotuunotettu Ingeborg (ja Lotta ja Werna) olivat erityisen mieleenpainuva kolmen sukupolven kopla.

Oikeasti koko päivä kului istuessa vuorotellen terassilla auringossa, ja rappusilla varjossa. Puhuessa. Jutellessa. Kuunnellessa. Pohtiessa. OPPIESSA! Minusta on hirmuisen hienoa että on olemassa ihmisiä jotka tietävät pihakoirista näin paljon, sukupolvien taakse esi-isiin asti, ja vielä kaikenlisäksi jakavat tietonsa ja taitonsa tällaiselle aloittelijalle. On myös ihan erilaista seurata laumadynamiikkaa yhdeksän koira kokoonpanossa (kuin vaikkapa omien kahden). Sen lisäksi että puhuimme (piha)koirien kasvatuksesta, vähintäänkin yhtä suuren huomion sai koirien TAPAkasvatus (ja kasvattamattomuus). Mielenkiintoista, antoisaa, opettavaista. Paljon asioita ihan varmasti vain hujahti ohi, mutta luulen että ne palaavat vielä mieleen uudestaan. Tästä vierailusta jäi tosi paljon pohdittavaa ja makusteltavaa pitkäksi aikaa. Kiitos ihanasta päivästä Jaana!

Mulle merkitsee tosi paljon se, että olen onnistunut omien koirieni kanssa, ja se että saan siitä tunnustusta ihmisiltä joka on nähnyt meidän koirat "tosi pahana" ja nyt sitten näkee ne korjattuina. Tähän joukkoon luen siis KAIKKI ne ihmiset jotka jollain lailla liittyvät meidän arkeen (ja myös ne viikoittain vastaan tulevat oman kylän lenkkeilijät, vaikka niiden kanssa ei ikinä mitään jutellakaan). On kuitenkin ihmisiä joille nimenomaan haluaisin esitellä "uudet" koirani, ja Jaana oli yksi niistä. Seuraavaksi odotan kovasti Hannan ja Nannan tapaamista Lahdessa, toivottavasti vielä tämän kesän aikana. Kaikista tärkein ja merkityksellisin tapaaminen oli kuitenkin se ensimmäinen luvallinen vierailu; Helille Villiniittyyn.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Synttäreitä!

Tällä viikolla ollaan juhlittu koirien synttäreitä. Tai siis oltaisiin juhlittu jos olisin muistanut... Onneksi Armin kasvattaja Heli laittoi facebookiin Armille onnittelut, niin muistinpa sitten itsekin.

Villiniityn Adalmiina ARMI 6 vuotta

Armi aivan pikkuinen

Armi kaunis aikuinen

Ja eilen oli A-pentujen 3v-synttärit. Voi miten noloa etten muistanut ollenkaan onnitella kasvattejani.

Armi ja pikku-Aat
Kerttu oli pienenä maailman söpöin...
...ja viattomin

Ja nykyään ihan kaunis neito!

Eli kovasti paljon onnea Armi, Bertta, Alma, Arttu ja Morris

sekä

Kerttu, Touko, Aatos, Eka, Nassu ja Pätkis!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Yleisiä mietintöjä, huomioita ja MuTuja

En olisi ihan äkkiä uskonut että olemme koirien kanssa tässä tilanteessa.

N a u t i n   l e n k k e i l y s t ä .

Hämmentävää. Päivän paras tunti on se kun lähden illalla koirien kanssa ulos. Saattaa kulua tunti, kaksikin. Lenkki ei ole enää se ikävä velvollisuus, vaan minulla on etuoikeus. Etuoikeus lähteä rentoutumaan kaikessa rauhassa ja nauttia kauniista viilenevästä kesäillasta. Koirien velvollisuus on tulla mukaani ja pitää mielihyvääni yllä. Välillä oikein toivon ja odotan että muita koiria tulisi vastaan. 

Melkein joka päivä ainakin jompikumpi koirista kulkee osan matkasta irti hihnasta. Tänään ensimmäistä kertaa päästin molemmat metsässä irti. Mahtoiko johtua alkuhuumasta ja yhdessä kilpaa juoksemisesta, mutta ihan hetken tuntuivat korvat olevan vähän aikaa kadoksissa, mutta hyvin pian yhteys löytyi taas :) Uskoni ja luottoni Kerttuun kasvaa päiväpäivältä; tässä yhtenä iltana annoin sen kävellä irti Napan ABC:ltä kotiin, eräänä toisena päivänä tuosta lammelta. Tosin, yhden kerran olen päästänyt Kertun irti "väärässä mielentilassa", ja silloin tulos ei ollut kovin kaunista katseltavaa. Ojanpenkalla kekkalehti se vanha rämäpää, ei korvia, ei yhteyttä. Oikeastaan ihan hyvä että tuokin tuli taas koettua, mulle tuli harvinaisen selväksi että mikään ei ole itsestään selvää. Armi on eritavalla tottelevainen kuin Kerttu. Se on jollain lailla itsenäisempi, mutta osaa paremmin koulutukselliset peruskäskyt ja noudattaa niitä, Kerttu käyttäytyy ennemminkin kokonaisvaltaisesti kuuliaisesti. En osaa tuota paremmin selittää, mutta ehkä on pääasia että itse tiedän miten täällä tällä hetkellä käyttäydytään.

Ihan kaikesta remmikiihtymyksestä ei vielä olla päästy eroon. Kertun ollessa yksin sujuu oikein hyvin, Armin kanssa yksin vaihtelevasti. Kun kuljen molempien kanssa yhdessä Kertulla menee useimmiten hyvin, mutta se kiihtyy vielä hiukan, ja Armi välillä vielä rähjäys-asteelle asti. Enää en kuitenkaan puhuisi remmirähjäämisestä, vaan ainoastaan kiihtymisestä. Kohdatessamme vieraita koiria en ole vielä uskaltanut pitää omia koiria vapaana, mutta mulla on suuri haave että sinne asti vielä päästäisiin. Tuttuja koiria olemme tavanneet nimen omaan siten että olemme rauhallisesti lähestyneet kavereita, hetki juteltu vähän kauempaa ja sitten olen päästänyt omat koirat irti. Meillä on tässä kylällä 3 sellaista koirakkoa jotka ovat tulleet vuosien aikana tosi tutuiksi, ja näiden kanssa uskallan sen tehdä. Ja jokaiselta olemme saaneet ihan valtavan hyvää palautetta!

Olen tehnyt monia yksittäisiä huomioita tässä tapakasvatuksen edetessä. Voi olla että osasta olen jo kertonutkin, mutta sittenpähän tulee kertauksena... Suurin ero entiseen on varmasti se että meillä on kotona rauhallisen leppoisaa. Koiria ei juurikaan tarvi komentaa, kumpikaan ei ole koko aikaa kärttämässä jotakin (mitä tahansa). Koirat ovat rentoja sekä sisällä että varsinkin ulkona. Erittäin vastaanottavaisia ja ehdotuksille avoimia. Yksi ihan konkreettinen muutos on se, että Kerttu ei enää läähätä. Entisessä elämässä Kerttu alkoi läähättää jo eteisessä, pahimmassa tapauksessa jo silloin kun kävin vaihtamassa lenkkivaatteet päälle. Ja läähätti ihan koko lenkin ajan. Myös talvella. Ja silmät meinasi päästä pudota ja hengitys salpaantua. Hirveesti stressiä ja kiihtymystä. Nyt koirat läähättää vain jos on tosi kuuma ilma. Myös askellus on rennompaa, maatavoittavaa, taloudellisempaa. Myös irti ollessa.

Koirien itsehillintä on kehittynyt ihan valtavasti. Monessa asiassa. Oikeastaan ihan kaikessa muussa, paitsi Armilla on edelleenkin erittäin kiire saada ruokaa. Välillä oikein näkee ja kuulee kun koirien päässä raksuttaa, ja ne ihan tietoisesti yrittävät pitää mielensä ja kroppansa kurissa. Hyvä esimerkki on vaikkapa se, kun lenkillä tuli tuttu koira vastaan ja jäimme parin metrin etäisyydelle juttelemaan. Koirat tietää että hihnat ei saa kiristyä, joten ne tepsuttivat paikoillaan, into tervehtiä oli kova, mutta säännöt selvät. Ihaltavaa mielestäni. Sama pätee kissoihin, oraviin ja lintuihin.

Armillehan ei pidetty varsinaista irti olo -tuntia juoksujen vuoksi, mutta olen sen kanssa itsekseni tehnyt pikkaisen niitä samoja harjoituksia. Eli suunnanvaihtoja ja kohteliaita ohituksia ja maastonmuutosharjoituksia. Niissä Armi ole ihan yhtä varma kuin Kerttu, ja Armi myös hilppasee herkästi kauemmas kuin Kerttu, eikä ihan niin hyvin kuule murahdusta tai luoksekutsua, mutta maastonmuutokset ja ohitukset se hoitaa todella mallikkaasti. 

Me ei olla millään tavalla tietoisesti puututtu siihen, että koirat haukkuu sisällä silloin kun me juttelemme naapureiden kanssa pihalla. Tämä epämiellyttävä käytön on kadonnut oikeastaan kokonaan ihan itsestään, samoin muiden etupihan äänien haukkuminen. Jos takapihan aidan takana tapahtuu jotakin haukkumisen arvoista, riittää siihenkin pieni huomautus ja haukku on loppu (tämä siis silloin kun koirat ovat sisällä). Takapihalle tyypit ovat päässet kesän aikana ihan muutaman hassun kerran, ja silloinkin myöhään iltayöstä,  jolloin mitään haukuttavaa ei ole ollut. En tiedä millaista käytös olisi vilkkaampaan aikaan.

Koska takapihakäynnit ovat nyt minimissä, ovat "oikeat" lenkit lisääntyneet. Tämä yhdistettynä ainakin aluksi jopa hieman stressaavaan elämäntapamuutokseen on johtanut siihen että koirat ovat laihtuneet, aika reilustikin. En varmaan olisi edes huomannut asian koko totuutta, mutta kävimme Inkun ja Bertan vieraina viikko sitten, ja koiria vertaillessa tämä muotoseikka tuli hyvinkin selväksi. Annoskoot ovat nyt kasvaneet ja tavoitteena olisi saada koirat nättiin kuntoon kuukaudessa, Kouvolan näyttelyä ajatellen. 

Tapaaminen Inkun ja Bertan kanssa sujui hyvin. Autosta poistuminen vaati hieman aikaa, ja rutosti itsehillintää (itse kultakin). Ja yhden kerran autoon palautuksen, kun Armi poistui autosta väärällä tavalla ja ennen aikojaan. Mutta koska en antanut periksi, sujui se lopulta riittävän mallikkaasti. Siihen perään heti kunnon lenkki ja sitten vasta hengailua ja vähän kahvittelua. Erityisesti Kertusta olin kovin ylpeänä; se ei haukkunut kenellekään, vaikka porukkaa ramppasi sekä sisällä että pihalla. Yleensä on haukuttu vähintäänkin talon isäntä ja osa lapsista, sekä kaikki vieraat. Paras kiitos oli kuitenkin se, kun Heli sanoi että kun meidän koirat käyttäytyy, niin samalla käyttäytyvät myös heidän koirat (ja Inkun ja Bertan kuuliaisuus kuulemma lakkasi samalla kun me poistuimme pihatieltä...) =D

Meillähän on nyt hieman purettu tuota jääkautta. Jokaisen onnistuneen lenkin jälkeen saan kutsua Armin luokse ja silittää sitä hitaasti ja rauhallisesti päästä puoleen selkään haluamani ajan. Kerttua saa palkata kerran päivässä, jos kaikki lenkit ovat onnistunnet. Tiedättekö, olen niin tottunut tähän huomioimattomuuteen, että minun pitää ihan tietoisesti muistuttaa itseäni, että muista silittää koiria! Kuulostaa kyllä aika uskomattomalle, mutta näin se vaan on. Tosin, nykyään nuo tyypithän eivät enää ole kyljessä/sylissä kyhnäämässä (ja kun ne oli siinä niin tietysti niitä oli koko ajan rapsuttelemassa, ja kaiken lisäksi "väärällä" tavalla).

Olen hyvin tietoinen siitä että vaikka meillä menee nyt näin hyvin, ei tämä tila ole pysyvä jos sen eteen ei koko ajan tehdä töitä. Ihan varmasti tulee hetkiä kun koko pakka tuntuu repeävän käsistä, tulee takapakkeja, omaa laiskuutta ja mukavuudenhalua, koirat tulevat ihan varmasti jossain vaiheessa "kokeilemaan" rajojaan, testaamaan ja yrittämään jos minkälaisia kikkoja ja vedätyksiä. Nyt meillä onneksi on kyky huomata ne keskarit, ja taito puuttua asiaan ajoissa ja paluttaa rauha ja rentous takaisin.

Treenikertoja on jäljellä vielä yksi virallinen; toisen koiran ohittaminen vapaana. Tähän samaan saadaan toivottavasti liitetyksi myös laumasta erottaminen, joka hienosti sinetöisi koko koulutuksen. Näiden jälkeen tulemme ihan varmasti osallistumaan yhteislenkeille. Tällä hetkellä ainakin tuntuu siltä, että haluan jatkossakin tavata säännöllisen epäsäännöllisesti kouluttajaamme, jotta pysyisimme kartalla siitä missä mennään ja ollaanko pysytty edes suunnilleen aisoissa. Ja onpa minulla Armin varalle jo suunnitteilla vähän muutakin juttua, nimittäin leikkikoulua... =D 
Ja jottei elämä vahingossakaan helpotu liiaksi, on tämä samainen oppimäärä (onneksi vähän tiivistettynä) käytävä vielä jossain vaiheessa läpi sijoitusnarttu Rondankin kanssa. Onhan koko porukalla sitten oltava samat säännöt kun se aika koittaa.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Viikko eteenpäin

Toinen treenitunti oli viime viikon lopulla ja olimme siellä vain Kertun kanssa, kun Armilla on vielä juoksut päällä. Aiheena oli vieraan koiran kohtaaminen hihnassa ja vähän irtioloa metsässä. Ja koiran eleiden lukemista.

Saimme oppitunnin neljästä "olotilasta" ohitustilanteessa (tai muussa tunteita kuohuttavassa tilanteessa).
1. Rauhallinen = Koira vaan ON. Rento, pyyteetön, ei suurempia tunteita. Mikä on ensimmäinen merkki että koira on siirtymässä seuraavaan tilaan?

2. Korvat = Ihan ekana koiran korvat nousevat eteenpäin. Silloin on pari sekuntia aikaa huomauttaa koiraa ennen kuin se siirtyy seuraavaan tilaan. Toivottavaa on että koira saataisiin pidettyä tässä tilassa eikä jouduttaisi seuraavaan. Koiraa kutsuttaessa/kiellettäessä koiran tulisi kääntää korvat takaisin taakse ja olla kuulolla omistajaan päin. Eteenpäin saa siis höristellä mutta pitää olla herkillä eikä kiihtyä lisää.

3. Muu kehonkieli = Hihnan kiristäminen, ryhdin parantaminen, karvat pystyyn, tuijotus, murina. Jos koira pääsee tähän tilaan on siitä enää sadasosa sekunnin matka seuraavaan, joka on

4. Täys rähinä päällä = Peli menetetty sen ohituksen osalta.

Minusta on tässä viikon mittaan kehittynyt ihan pätevä korvien tarkkailija =) Olenkin nyt sitä mieltä että vaikka aina sanotaan että silmät on sielun peili, tässä kohtaa kyllä korvat ovat koiran sielun peili. Korvista näkee heti että onko yhteys taluttajaan katkennut, ja huiteleeko koira jo omiaan. Korvista on myös tosi iso apu esim. siinä että pystyy jo vähän näkemään "risteyksen ohi" ja "pusikkojen läpi", että onko sieltä tulossa vastaantulijoita jotka saattavat aiheuttaa koirissa toimenpiteitä.

Korvaoppitunnin jälkeen päästettiin Kerttu metsässä irti ja katseltiin miten se käyttäytyy. Jotain oppia oli jo mennyt perille, vaikkei oltukaan vielä kertaakaan irtioloa treenattu (edes takapaihalla). Kun hihna oli irti, Kerttu ei singonnut salamana pois paikalta vaan jäi siihen lähistölle rauhallisesti hengailemaan. Metsässä tehtiin enimmäkseen suunnanvaihtoja ja tarkkailtiin kuinka Kerttu niihin reagoi; kuinka nopeasti muuttaa suuntaa meidän mukana, millä tyylillä meidät ohittaa ja mistä, kuinka kauas erkanee joukosta. Vaikka koira painelisi metsässä ihan tuhatta ja sataa, olisi sen ohitettava ihmiset hillitysti, vähän hidastaen eikä ihan jalkaa hipoen. Myös ihmisten välistä sujahtaminen on epäkunnioittavaa. Muutaman kerran Kerttu teki näitä pahuuksia ja sitä kiellettiin EIllä ja kerran nakattiin hihnalla perään. Kaikki maastonmuutokset ovat tärkeitä kohtia metsässä; miten koira tulee risteyksiin, ylittää ojia tai puunrunkoja, saapuu aukealle paikalle. Kovaa saa painella menemään, kunhan nämä maastomuutokset suoritetaan hillitysti. Vielä yksi juttu mitä tarkkailtiin oli Kertun suhtautuminen metsän muihin asukkeihin. Meille tuli tällä kerralla vastaan vain lintuja. Hillitty tarkkaileminen sallittiin, mutta kiinteästä tuijotuksesta korjattiin. Perään ei saanut singahtaa.

Mä en oikeastaan voinut uskoa miten hienosti Kerttu siellä metsässä pärjäili, otti kyllä ilon irti vapaudesta, mutta silleen hienostuneesti :) Ei puhettakaan että olisi tehnyt katoamistemppuja, kymmenen metrin pistoja polulta umpimetsään, tai edes mennyt liian kauas. Risteyksiinkin meni kyllä edeltä, mutta ihan eri asenteella kuin ennen. Meillä molempien koirien maastonmuutokset on olleet aika räväköitä. Varsinkin risteyksiin ja varsinkin Armi on mennyt sillä asenteella että "Hei mä meen eeltä tarkastaa paikat. Joo reitti selvä, tulkaa vaan ihmiset!". Nyt Kerttu oli risteyksissä silleen että "Mä vaan oon täällä..."

Metsälenkin jälkeen soitettiin häiriökoira hollille ja lähdettiin takaisin julkisille väylille. Mä en tiedä että miksi meillä aina sattuma puuttuu peliin, mutta just kun oltiin saatu häiriötervu näköyhteyteen kaukaisuudessa, ajoi viereisen kerrostalon parkkipaikalle auto josta singahti ihan holtittomasti juosten ja haukkuen kääpiöpinseri. Pinseri sai purkkikarkotuksen. Kouluttaja seisoi niin lähellä minua että Kerttu ei varmaankaan tiennyt kumpi kolinan heitti (kouluttaja), mutta ihan varmasti myös minä sain kunnioitusta osakseni kun ajoin muukalaisen matkoihinsa ja olin mukana hoitamassa tilannetta.  Sen jälkeen tervun ohittelu sujui ihan helposti ja rennosti. Pari kertaa ohitettiin kävellen ja hölkäten, sitten lähdettiin kulkemaan yhtä matkaa samaan suuntaan. Sekin meni alkuun ihan hyvin mutta sitten Kerttu vähän vingahti. Kouluttaja kysyi että astuitko sen tassun päälle? En tietääkseni. Pari metriä ja Kerttu kiljaisi uudestaan. Nyt en ainakaan astunut tassun päälle, koira oli puolen metrin päässä minusta. Taas vähän matkaa ja Kertulta pääsi tukahtunut räyh! Sitä alkoi ottaa päähän tervun kanssa kävely. Kysyin että ketuttaako Kerttua se että minä pakotin sen tähän tilanteeseen. Ei, vaan se, että se ihan vapaaehtoisesti itse tuli mukaan tähän tilanteeseen. Minua kyllä olisi huvittanut koko tilanne =D Kovennettiin vielä vähän ja kouluttaja otti sekä Kertun että tervun samaan käteen rinnakkain kävelemään. Takaisin palattiin rennommin, joko peräkkäin tai eri puolilla pyörätietä. Ihan mahdottoman hienoa.

Lopuksi tehtiin taas pari autoon / autosta pois harjoitukset. Ja seuraava koulutuskerta on sitten kun Armilla on juoksut kunnolla ohi. Tämä asennekoulutus olisi kyllä tehnyt Armillekin e-rit-tä-in  hyvää, mutta tultiin kuitenkin siihen tulokseen että seuraavalla kerralla mennään taas eteenpäin; molemmat koirat yhtäaikaa irti, ja mahdollisesti häätö yhteisöstä. Kotiläksyksi saatiin parannella Armin asennetta ja tarkkailla sitä hihnan kireyttä, Kertulle taas toivotaan onnistuneita ohituksia. Nyt on myös lupa käydä lenkillä yhdessä molempien koirien kanssa, jos tuntuu sille että pystyn siihen. Jääkautta aletaan pikkuisen purkamaan; Armi saa silittelytuokion jokaisen onnistuneen (=löysä hihna) lenkin jälkeen ja Kerttu kerran päivässä jos ohitukset onnistuu. Elias ja koirat saavat olla keskenään kontaktissa ja vieraita saa taas käydä kylässä, jos minusta tuntuu että hillitsen koirat.

Melkein viikko ollaan nyt menty näillä ja hyvälle tuntuu. Yhteislenkit aloitin ihan nopeista 10min iltamyöhäpisseistä. Alkuun oli kyllä tosi haastavaa miettiä mikä hihna? missä kädessä? kumpi koira? tekemässä mitä?... Pari pidempää lenkkiäkin olen jo koirien kanssa tehnyt, ja tilannetta helpottaa huomattavasti se että Kertun voi aina silloin tällöin laskea irti hihnasta. Armia joutuu edelleen komentaa useamman kerran lenkin aikana, se ruovittelee vieläkin silloin tällöin, ja on alkanut tosi ärsyttävästi kulkea mun takana, ihan kannoilla, seilaten vasemmalta oikealle edestakas. Tuolta selän takaa on myös tosi nastaa pullistella ja näytellä keskaria. Kerttu on tosi hyvin kuulolla ja aika herkillä koko ajan, ja sitä ihan selkeesti rassaa kun Armia ojennetaan. Armi on nyt se joka räjähtelee vastaantulijoille.

Eilen oli oikein onnistumisten päivä. Aamulla pääsin/jouduin purkittaa naapurin koiraa kun se karkasi ovesta ulos just kun me oltiin tulossa lenkiltä kotiin. Siinä kohtaa Armi antoi mun hoitaa hommat, ja loppupäivän lenkit sujui ihan toisenlaisessa kunnioituksessa. Illalla tehtiin tosi hieno lenkki koko perheen voimin pioneeripuistoon, ja Kerttu kulki melkein koko matkan irti. Myös pyörätietä pitkin kotiin. Pioneeripuistolla pysähdyttiin kodalle vähän fiilistelemään ja Kerttu pysyi ihan loistavasti huudeilla. Pieni murahdus jos se meinasi lähteä liian kauas, ja tyyppi oli taas kuulolla. Oli muuten hyvä tämä "huilaustesti" siinäkin mielessä että Kerttu osasi olla metsässä irti tekemättä mitään, vaatimatta mitään, ihan OLLA VAAN.


Kuva on huonolaatuinen kun se on puhelimella otettu, mutta katsokaa tota Kertun ilmettä. Tollanen murumussukka se nykyään on!

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Uudenlaista arkea

Ensimmäisestä treenikerrasta on kulunut reilu viikko ja meidän arki on saanut aivan uuden suunnan. Sisällä koirien huomioimattomuus jatkuu edelleen, mutta lenkeillä saadaan jo vähän "keskustella". Koiria ei edelleenkään päästetä takapihalle vaan kaikki ulkoilu tapahtuu hihnassa. Lenkit käydään koirien kanssa erikseen, joten onpa tässä ollut päiviä jolloin olen käynyt 8 kertaa kävelyllä... ja melkein joka kerta Elias vaunuissa mukana. Huh huh. Onneksi useimmiten 4 lenkkiä on kuitenkin riittänyt (kun ollaan Petterin kanssa vähän jaettu vuoroja).

Suurin muutos entiseen on se, että meillä mennään nyt löysällä hihnalla. Lähes aina ja joka sekunti. Välillä tietysti nenä tai vanha tottumus vie voiton, mutta silloinkaan vetäminen ei ole sellaista että käsi meinaa irrota, vaan huomaan että hihna on suorana, eikä enää pienellä kaarella. Säntäilyä ja sinkoilua ei enää tapahdu juurikaan ollenkaan. Vaatii muuten molemminpuolista tarkkuutta, kunnioitusta ja huomaavaisuutta tämä meidän uusi hihnakäytös. Ainakin tällä hetkellä ohjeena on vielä, että koira saa haistella niin paljon kuin se haluaa, jos siis malttaa kulkea sinne hajulle asti vetämättä. 180 senttinen hihna on pidettävä koko ajan "hollilla", se ei saa laahata maata, ei sotkeentua koiran jalkoihin eikä tietenkään kiristyä. Mulla oli alkuun oikea käsi ihan kipeänä hihnan kannattelusta, kun nostelin sitä tilanteen aina niin vaatiessa tuohon rinnankorkeudelle ja ylemmäskin. Ei muuten puhettakaan että mulla vielä edes logiikka saatikka fysiikka riittäisi kahden koiran kanssa hihnojen kanssa pelaamiseen.

Meillä on nyt alkuun ollut Hurtan kevyimmät mahdolliset nylonnyörihihnat, mutta niissä tuntuu olevan vähän liian painavat lukot; lukko vetää ketjupantaa aina välillä kireälle, vaikka koirat kulkisikin nätisti. Lukko tuntuu myös painuvan suoraan kaulan alle josta se helposti sujahtaa etujalkojen väliin. Tänään ostin kokeeksi kaikista kevyimmän nahkahihnan ihan pienellä lukolla, mutta sekin tuntuu painavan ketjua vähän liikaa. Toisekseen ainakin ihan uusi nahkis taitaa joustaa vähäsen, niin en oikein saanut tatsia nyppäisyihin.... no täytyy nyt testailla että kumpi on parempi.

Tällä viikolla oli ohjeena mahdollisuuksien mukaan vältellä vastaantulevia häiriöitä, ja varsinkin koiria. Mopoja tulee vastaan koko ajan (ei haittaa koiria yhtään), samoin polkupyörien kanssa. Lastenrattaat ja sauvakävelijät alkaa olla myös jo hallinnassa (varsinkin jos ne tulee takaapäin). Hölkkääjien ja varsinkin rallaluistelijoiden kanssa on vielä pieni jännitys päällä ja kumpainenkin koira kaartaa (hillitysti) niiden perään. Kaikki perästä ohittavat on helpomia kuin vastaantulevat. Koiriakin ollaan aina silloin tällöin nähty, sekä kaukaa että muutama ollaan juoduttu ohittamaankin. Niidenkin kanssa on sujunut vaihtelevasti. Kummallekaan tytöistä ei ole enää syttynyt sellaista kamalaa räyhähenkeä, vaan lähinnä pieni jähmettyminen, asennonkorjaus pullistelevaksi, karvat pystyyn ja tiukka tuijotus. Tästä olisi tarkoitus päästä eroon seuraavassa treenissä. Osa kohtaamisista on tosin mennyt niin lunkisti että olen miettinyt onko Kerttu oikeasti edes huomannut metrin päästä kävelevää koiraa... :)

Kerttu pärjäilee lenkillä nyt paremmin kuin Armi. En tiedä miten sitä kuvailisin, mutta Kerttu on huomaavainen. Huomaavainen minua kohtaan. Jopa kohtelias. Kerttua ei tarvitse juurikaan enää nyppäistä hihnasta, vaan pieni, yhden ketjulenkin mittainen kiristys riittää useimmiten. Kerttu on myös oppinut pysäytys-käskyn ihan mahdottoman hyvin. SEIS, ja koira seisoo. Liikkeelle lähdetään aina sitten että minä sanon ensin MENNÄÄN, sitten odotan vielä pari sekuntia ja sitten vasta lähdemme yhdessä liikkeelle. Koiria ei ohjailla hihnoista enää ollenkaan. Koska koirilla ei ole lupaa kiristää hihnaa, ei ole taluttajallakaan. Ohjailu tapahtuu kehonkielellä, käsimerkeillä ja sanoilla. Sanon koirille esim. Kerttu, ole hyvä, mene reunaan. Armi, me käännytään nyt tästä (risteyksestä). Ja näytän kädellä mihin reunaan ja mihin suuntaan käännytään. Tämä tällainen opastaminen on myös ratkaissut sen mun äänenkäyttöongelman. Ei tulee enää karjahdeltua eikä kyseltyä, vaan "käsky" on juuri sellainen toteava kehoitus kuin on tarkoituskin. Toinen juttu mihin koirat reagoi ihan hirveän hienosti, on hengitys. Jos yhtään tuntuu sille että kohta lähtee lapasesta, vedän keuhkot ihan täyteen ilmaa ja puhallan suunkautta ulos. Pari kertaa. Koirat on taas kuulolla. Uskomatonta!

Armilla alkoi just pahasti juoksut, ja se näkyy asenteessa. Armi kulkee just ja just sellaisella hihnalla että en osaa sanoa onko se löysä vai kireä. Ja merkkailla pitää tietysti ihan koko ajan. Armihan on aina ollut kova ruovittelemaan, ja varsinkin nyt juoksumerkkien jälkeen pitäisi koko ajan olla kaapimassa maata. Kun koira ruovittelee, tulee nyppäisy hihnasta, tiukka ei, ja sitten on minun vuoro käydä ruopimassa sama paikka ja lopuksi vielä sylkäistä päälle. On saattanut muutama vastaantulija vähän ihmetelllä... :) Mä toivon että nää Armin asennevammat johtuisi vaan tästä juoksusta ja tilanne korjaantuisi parin viikon kuluttua yhtä hyväksi kuin Kertun kanssa. No, on Kertullakin yksi ongelma; pöppiäiset. Kaikki ojanpenkan kukissa pörräävät pöriläiset on aina olleet Kertun mielestä vastustamattomia, ja ovat edelleen. Siinä kyllä hihna kirraa kun niitä pitää napsia suuhunsa. Mutta hei, aika pieni ongelma vai mitä? Sisällä Kertulla on toinen ongelma; sitä ei enää kiinnosta. Mikään. Varsinkaan lenkille lähtö. Ennen nousi hirveä haloo jo siitä kun aloin vetää lenkkivaatteita päälle, nyt tyyppi makaa sohvalla löysänä kuin kaurapuuro villasukassa. Se on kai sitten Kertun keino osoittaa mieltään ja kapinoida meidän uutta elämäntapaa vastaan. Ja varsinkin silloin kun Petteri on lähdössä viemään sitä lenkille. Ymmärrän kyllä hyvin mistä se johtuu; lenkillä ei oo enää niin "kivaa" kun ei pääse riehumaan, puolustamaan, rähjäämään. Ei enää adrenaliinit ja endorfiinit virtaa samalla lailla kuin ennen... Tää on toinen juttu mikä pitää seuraavassa treenissä ottaa esille.

Ja se seuraava kerta on tosiaan huomenna aamulla. Aiheena ohitustunti hihnassa, erilaisia häiriöitä, lähinnä kai koiria. Ja saattapa olla että päästetään koirat jo hetkeksi irtikin. Jos ei nyt niin viimeistään sitten seuraavalla kerralla. Huisin jännää!

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Olen taas melkein sanaton...

... mutta tällä kertaa hyvässä mielessä.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen edellisen sanattomuuden jälkeen, noin kuukauden aikana. Ensin lusittiin Kertun juoksut alta pois, ja sitten aloitettiin koirien arkikasvatus. Haluan tässä nyt heti alkuun eriyttää kaksi termiä, jotka tajusin ihan vasta äskettäin. Koulutus ja Kasvatus. Koulutuksen näen ja koen itse lähinnä "temppukoulutuksena" ja sisällän siihen myös peruskäskyt kuten vaikkapa istu. Kasvatus taas on mielestäni sitä mitä meillä ei ole lähes kuuteen vuoteen tehty, eli arjen sujuvuutta, tapakasvatusta. Meillä kasvatukseen kuuluu tällä hetkellä vain kaksi käskysanaa; napakat EI ja SEIS. Ja lisäksi pitkä, matala ja rauhoittava HYYYVÄ. Koulutusta emme vielä harrasta.

Kertun juoksujen jälkeen meillä alkoi totaalinen koirien huomioimattomuuskausi. Koirien perustarpeet tyydytettiin (ruoka, lenkki, kynsienleikkaus), mutta muuten niitä ei huomioitu ollenkaan. Niille ei juteltu, ei silitelty, ei leikitty, ei katsottu päin, ei komennettu, ei kielletty. Ihmisillä oli "oma tila" (noin puoli metriä) jota lähemmäs koirat ei saaneet tulla. Jos koirien käytöksessä oli jotain huomautettavaa, niille murahdettiin matalasti. Ehdottomasti vaikeinta oli pitää koirat ja Elias erossa toisistaan, kun kaikki kolme olisivat niin mielellään pitäneet toisiaan hyvänä. Mulle henk. koht tuotti myös vaikeuksia olla vilkuilematta koiria. Olen jotenkin niin tottunut vähän väliä kurkkaamaan että mitä koirat tekee, tai siis lähinnä että missä ne on, ja istuuko vai makaako ne, nukkuuko ne, näyttääkö ne söpölle tai hassulle... Piti ihan tietoisesti vältellä vilkuilua ja "katsella seinille" aina kun meinasin vilkaista koiria. On myös todella haastavaa pitää koiria silmällä ja vahtia että ne ei tee mitään kiellettyä. Vahtia siten että koirat eivät huomaa minun tarkkailevan niitä. Ja sitten salamana murahtaa oikealla hetkellä. Ulkoillessa meillä oli käytössä täysi huomioimattomuus; taluttaja ei raegoinut mitenkään mihinkään mitä koirat teki, olipa se sitten vetoa hihnassa, rähjäämistä, haistelua, what ever, hihnoja ei edes kääritty vaan mentiin vaan eteenpäin ihan pokkana vaikka oltais tukittu koko pyörätie (minkä me monta kertaa viikon aikana teimme). Ollaan varmasti saatu täällä Korialla tosi kettupää maine... Oikeastaan tuo jääkausi oli todella helpottavaa; olin jo tosi turhaantunut molempiin koiriin, ja sain nyt ihan luvan kanssa olla välinpitämätön niitä kohtaan tuntematta asiasta minkäänlaista syyllisyyttä.

Neuvolatunnin jälkeen tuli seurailtua koirien toimia aika tarkasti, ja ihan eri näkökulmasta kuin aiemmin. Molempien asenne oli sellainen väheksyvä; "siinähän komennat, ihan sama mulle". Varsinkin Kertun todellisen luonteen paljastuttua ymmärrän sitä nyt paljon paremmin. Kun kukaan ei ole toiminut esimiehenä tässä meidän yhteisössä, on Kerttu ottanut sen paikan. Armi on luonteeltaan hieman pehmeämpi, mutta suoraan sanottuna aika vittumainen tyyppi. Hävytön. Huomioimattomuus teki molemmille koirille todella hyvää. Tyypit nöyrtyivät ihan silmissä, ja perusasioista tuli taas koirien näkökulmasta arvokkaita. Ja meistä ihmisistä alkaa kehityttyä auktoriteetteja. Suuttuminen ja huutaminen ei ole tehokasta, kuten ei myöskään maanittelu eikä mielistely. 4 päivän jääkauden jälkeen olin jo ihan ihmeissäni settä miten rauhallista meillä on sisällä; kumpikaan ei ole tunkemassa koko ajan viereen, Kerttu ei livoskele meitä lakkaamatta, alituinen sinkoilu ja säntäily on vähentynyt reilusti. Tosin, heti kun alkoi tuntua paremmalta Kerttu teki vastaiskun; se alkoi pissailla olohuoneen matolle. Tästäkin selvittiin kun siivottiin matto ja sotkut pois koirien huomaamatta. Kylmän kauden aikana yleistä häiriökäyttäytymistä on myös tuhoaminen, tai jonkin perheenjäsenen ottaminen silmätikuksi ja tämän kiusaaminen. Onneksi kumpaakaan näistä ei meillä koettu. Olempa myös kuullut mm. sellaista että koira ihan oikeasti tekeytyy sairaaksi (ontuu, kaluaa tassuja, rapsuttelee korvia tms.) jos se on sillä tavalla tottunut saamaan huomiota.

Viikon huomioimattomuuden jälkeen kanavat alkoivat olla sen verran auki ja koirat vähän erilailla kuulolla, että päästiin ensimmäiselle viralliselle tunnille. Aiheena oli asiallinen poistuminen autosta/häkistä ja hihnassa kulkeminen naru löysällä ilman ulkopuolista häiriötä (koirat, ihmiset). Kuulostaa ehkä helpolle, mutta olikin kaikkea muuta... Alkuun käytiin vähän läpi teoriaa ilman koiria. Että miten sitä auton/häkin ovea auotaan ja suljetaan, miten koira tulee mihinkin reagoimaan, oikea-aikainen oma reagointi, ja oikeanlainen palkkaus (hiiiidas ja vahva silitys päälaelta puoleen selkään asti), sekä perusasiat ketjakaulaimen käytöstä ja tarvittaessa myös kolinapurkista. Mietittiin että kumpi on tässä tilanteessa se hankalampi tapaus ja yksimielisesti tuumimme että Armi. Olimme erittäin oikeassa! Armin kanssa käytiin sellainen tunnin mittainen väsytystaistelu auton ovella. En ala sitä tässä sen kummemmin selittämään, muuten kuin että ovea auottiin ja suljettiin joko nopeasti tai hitaasti Armin reaktiosta riippuen. Välillä palkattiin, sitten palattiin vähän takaisin päin ja taas edettiin lisää. Erittäin mielenkiintoinen ja haastava taktiikka, mutta kun se meni vihdoin jakeluun, niin siellä on ja pysyy! Meillä ei enää rynnitä ovista! Kouluttaja sanoi Armin olevan todella kieromielinen ja kekseliäs koira. Kun yksi asia alkoi näyttää selvältä, se kokeili toista, kolmatta ja neljättä tapaa hämätä tai huijata. Kerran Armi pääsikin livahtamaan ovenraosta pihalle ja siitäkös sillä riemu repesi. Armi esitti oikein maailmanluokan haistattelut; pakoili kiinniottoja, sinkoili pitkin pihaa, ruovitteli... näytteli keskisormea oikein koko rahan edestä. Lopulta kouluttaja ajoi Armin hyvin vahvasti meidän luota pois, jolloin sen laumavietti heräsi ja se tuli kutsusta luokseni.

Hienosti hihnassa -osuus sujui aika nopeasti; parin pikku nyppäisyn jälkeen Armi alkoi kulkea löysällä hihnalla. Koska tämä sujui sen verran hyvin, otettiin mukaan vielä häiriökoirakin, jonka Armi sieti hyvin. Sen kyllä tiesinkin, nimittäin aina kun kuljemme Armin kanssa jossain ilman Kerttua, on vastaantulevan koirat sille ihan ok. Loppuviimeksi laitettiin Armi vielä autoon. Useamman kerran. Ekalla kerralla se hyppäsi autoon ihan ok, mutta kouluttaja halusi toistaa tämänkin vielä pari kertaa. Seuraava kerta olikin jo haastavampi, kolmas vielä vaikeampi, kymmenes jo lähes mahdoton; en saanut Armiin enää mitään kontaktia enkä varsinkaan hyppäämään sitä autoon. Armi näytteli taas sentteriä. Toistettiin tätäkin vielä niin monta kertaa että liikkuminen autoon ja ulos ja taas takaisin autoon oli hyväksyttävää.

Armilla meni tuohon yhteensä reilu 2 tuntia, ja Kertun kanssa selvisimme vähän alle tunnissa. Kerttu siis odotti poissa paikalta sen aikaa kun Armin kanssa harjoiteltiin, ja toisinpäin. Kertulla ei ollut mitään sen kummempia piilokikkoja, vaan se oli huomattavasti selkeämmin luettavissa. Häkissä Kerttu joko väisteli tilannetta (katseli seinille) tai yritti hivuttautua huomaamatta ulos (kuono häkin reunalle, leuka häkin reunalle, koko pää ulos häkistä...). Myös Kerttu oppi tosi nopsaan pitämään hihnaa löysällä kävellessä. Kertulle ei ollut tarkoitus ottaa häiriökoiraa, mutta kappas kummaa kun taajama-alueella treenasimme niin kuin tilauksesta tuli talon takaa meitä vieras koira vastaan. Kertun jalkoihin nakattiin sen omat valjaat (jotka nekin olivat (sattumalta?) jääneet kouluttajan käteen), vaihdettiin pikaisesti suuntaa takaisinpäin ja kouluttaja pyysi vierasta koiraa pysymään paikallaan. Kaarsimme Kertun kanssa takaisin koiraa kohti ja voitteko uskoa; Kerttu käveli löysällä hihnalla, rentona ja luontevasti ohi ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin. Tässä kohtaa mulla meinasi tulla itku, mutta kouluttaja kehotti meitä vielä hölkkäämään saman pätkän edestakaisin. Sen jälkeen sain sanoa Kertulle seis! ja antaa tunteiden tulla. Oli kyllä mitä palkitsevin lopetus tälle ekalle tunnille. Tai no ei ihan lopetus vielä, Kertun kanssa harjoiteltiin myös autoon hyppäämistä pari kertaa, ja asiaa vaikeutti se että Armi odotti autossa eikä kumpikaan koira tietystikään saanut hypätä sisään / ulos ilman käskyä.

Oli ihan hirvittävän rankka kolmituntinen. Rankka. Opettavainen. Haastava. Totaalisen väsyttävä. Mutta erittäin antoisa. Ajatuksia avaava ja selkeyttävä. Motivoiva. Tunteellinen.
Minä sain tehdä lähes kaiken työn ja Petteri lähinnä seurasi vierestä. Myöhemmin sainkin kuulla että koirien ilmeet olivat vaihtuneet aika moista tahtia; Armi oli alkuun näyttänyt ihan hölmistyneelle ja epäuskoiselle kun oli tajunnut että tässä ollaan nyt ihan tosissaan, ja asiat viedään ihan lopun loppun asti, eikä sen temppuilusta välitetä. Kerttu oli tapansa mukaan näyttänyt vähän säälittävältä hupsulta. Lopuksi molemmat näyttivät tyytyväisiltä ja helpottuneilta.

Kotiläksyksi saatiin opetella jo opittuja asioita; ovista kulkemista ja hihnakäyttäytymistä. Kodin, auton ja häkin ovista kuljetaan sekä sisään että ulos, sekä yhdessä että erikseen, ja aina rauhallisesti. Lenkeillä käydään ehdottomasti yksin. Tai ainakin niin että yksi ihminen per yksi koira. Koiria ei päästetä lainkaan irti, ei edes takapihalle pikapissille, vaan aina hihnassa ulos. Sisällä perushuomioimattomuus jatkuu, ulkona koiralle sanotaan EI ja SEIS ja MENNÄÄN ja sitä voidaan ohjeistaa myös muuten suullisesti. Lenkillä saa myös palkata oikealla tavalla silittämällä. Mun täytyy itse kiinnittää huomiota käskyihin. Kouluttajan mukaan mun äänensävy on joko kysyvä tai sitten liian ärjyvä (kuka nyt noita viitsis totella). Täytyy siis opetella sellainen toteava kehotus.

Näillä eväillä ollaan nyt menty 5 päivää ja hyvälle näyttää ja tuntuu. Ihan tässä piakkoin kirjoitan vielä että miten me jokapäiväisessä perus arjessa ollaan nyt pärjätty. Mutta sen verran voin jo sanoa että mun sisällä on alkanut heräillä jotain kummallisia, lämpöisen hykerryttäviä tunteita Kerttua kohtaan. Jotain sellaista mitä en ole kokenut 2½ vuoteen.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Nella

Sain taas terkkuja Nellalta. Tyttö taitaa olla samanlainen vesipeto kuin äitinsäkin.


Tämän frisbee-uintikuvan lisäksi sain Nellasta myös yhden toisen kuvan jonka haluan ehdottomasti jakaa kaikkien kanssa.

Voi hyvänen aika miten upea kuva, mahtava koira, kaunis profiili, lempeä katse ja seesteinen tunnelma.

Pihapolun Eleonoora
Kiitos Jaana kuvista ja terkuista!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kotkan KV

Olipas harvinaisen hieno näyttelypäivä tänään! Pihakoiria kehässä oli 6; kolme urosta ja kolme narttua, joista Pihapolkulaisia 1+1.

Sisko ja sen veli
Edi odottaa kehään pääsyä

Ronda treenaa
Meidän molemmat kakaraiset saivat hienot arvostelut Latvialaiselta Beata Petkevicalta.

Pihapolun Eemil "Edi"
JUN ERI JUK1 SA PU1 SERT VSP

Young boy, correct line of body, masculin head, correct shape of head, excellent ears, enough strong for age, correct placement of tail.

Pöydällä sattui hauska tapahtuma; kun tuomari oli tutkinut Edin hampaat (poskihampaita myöten muuten kaiveli) tuomari suikkautti pienen suukon tälle komistukselle :)

Pihapolun Estelle "Ronda"
JUN ERI2
 

Very feminin. Correct shape of ears, good eyes, strong muzzle. Correct line of neck, good bones.Correct placement of tail.

 Ronda on kyllä ihan mahtava seisoja! Esiintyi sekä maassa että pöydällä ihan viimeisen päälle mallikkaasti. Liikkeistä en taida mainata mitään... :)

ROP & VSP
Pikkupihan Blechardina Barium & Pihapolun Eemil
On muutes aika tasapainoinen ja yhdennäköinen ROP+VSP-pari.

Edi poseeraa kotona palkintojen kanssa
Ronda-murunen
Kiitos ja Onnea kaikille asianosaisille! Oli ihana päivä!

torstai 13. kesäkuuta 2013

Rondan kanssa mätsärissä

Käytiin tänään Rondan kanssa vähän hakemassa treeniä viikonlopun näyttelyä ajatellen. Ja olikin oikein hyvä että käytiin, vähän on kyseenalaista tuon typysen keskittymiskyky... :)

Vielä Elimäelle ajellessa mietin että ilmoitanko Rondaa kehään ollenkaan, vai mennäänkö me sinne vaan hengailemaan ja opettelemaan koirajoukossa olemista. Koiria ei kuitenkaan ollut mitenkään valtavasti paikalla niin päätin että samalla vaivallahan sitä voi tässä sitten osallistua itse kisaankin.
Luokat oli jaettu sillä tavalla että Ronda joutui pienten aikuisten kehään. Ei mennyt mun anelut läpi että oltais päästy pentukehään jonka ikäraja oli 5-9kk. Kun eihän nää E-pennut oo kun ihan vähän yli 9kk vasta.

Tuomari olikin ihan tuttu ihminen, ja mikä hauskinta, hän muisti Rondan heti ja sanoi sille: Hei, mä olen se täti joka piikitti sua silloin 6-viikkoisena, ethän kanna kaunaa :) Tämä koiraharrastaja kävi siis meillä siruttamassa pentueen.

Kehää odotellessa Ronda teki tuttavuutta mm. parsonin ja pienen portugalinpodengon kanssa. Tervehtimässä käytiin myös kääpiöpinsereitä, berniä, mäyräkoiria, kääpiösnautsereita, belgianpaimenkoiraa, tanskandogia ja koirasutta. Puolisentoista tuntia siinä meni kehää odotellessa ja pikkuhiljaa alkoi koirasta hiipua se suurin energiapiikki. Kun päästiin kehään asti, tuomari totesi että no rauhoittuihan se sentään vähäsen verrattuna siihen kun tulitte :) Seisominen tuntuu olevan Rndan ihan bravuuri, se pönöttää niin mahdottoman hienosti maassa, ottaa kontaktia ja heiluttaa häntää. Pöydällä seisominen meni sekin hienosti, samoin hampaiden tarkastelu ja muu kopelointi. Liikkeet oli aika villit, ei mitään kontaktia, vaan joko nuuskimista tai kiskomista. Tätä täytyy siis treenauttaa vielä. Lopputuloksena oli sininen nauha, ei sijoitusta sinisten kehässä.
Sinisten kehän odottelua
Olisi ihan huippua jos saataisiin myös sunnuntaina Kotkassa ekassa oikeassa näyttelyssä sininen nauha! (punaisesta en edes uskalla ääneen haaveilla...) =D

torstai 30. toukokuuta 2013

Olen sanaton

Viikko sitten kun olimme Helillä koirien kanssa riekkumassa, tapahtui jotain sellaista mistä olen valmis kertomaan vasta nyt... Noiden aiemmin kuvattujen pallo- ja rengasleikkien lomassa sattui ikävä tapaus; Kerttu näppäisi hampailla yhtä Helin lapsista jalkaan. Se oli (ja on edelleen) mulle tosi kova paikka ja otin se aika raskaasti. Tämä oli se kuuluisa "viimeinen niitti" ja pari päivää mietittyäni lähdin hakemaan meille apua. Otin yhteyttä koirakoulu Homeettaan ja pyysin päästä neuvolatunnille koko meidän porukan kanssa.

Sain sähköpostilla vastauksen "Tervetuloa" ja 3 sivua tiukkoja kysymyksiä, molemmista koirista samat täytettävät tiedot. Neuvolatunti (koirien ja omistajien testaus/arviointi) oli eilen.

Olen hämmästynyt. Ihmeissäni. Sanaton. Mykistynyt.

Neuvolatuntiin kuuluu luonnentestin osia; kolina, haalari ja kelkka, minä vein koirat kelkalle ja Petteri kolinalle ja haalarille. Mehän olemme Armin kanssa käyneet virallisessa luonnetestissä ja siellä Armi käyttäytyi kuta kuinkin siten kuin olin ajatellutkin. mielestäni se käyttäytyi näissä testiosissa melko samalla lailla. Mulla oli mielikuva Kertusta suorittamassa testiä, ja ajattelin sen panikoituvan ja menevän lukkoon, yrittävän hirttoitsemurhaa hihnan kanssa, kiljuvan ja yrittävän pakoon paikalta. Mutta toisin kävin. Kolinaa ja haalaria en nähnyt, mutta minulle kerrottiin Kertun suoriutuneen niistä hienosti, ja uhkien uudelleen ohittaminen oli sujunut ilman epäröintiä. Kelkalla Kerttu puolusti rajusti edessäni ja kävi vain vähän takanani (Armi ollessa pääosin takana) ja kun kelkka pysähtyi Kerttu kiersi ensin sen taakse ja tutustui sitten kelkkaan lähes oma-aloitteisesti.  Palautuminen välitön. Osat on otettu videolle ja mielenkiinnolla odotan että päästään katsomaan niitä.

Testin mukaan Kertulla on hyvä toimintakyky ja hermorakenne, sillä riittää taistelutahtoa, ja se on suhteellisen kova koira. Missä siis on se meidän arka, epävarma ja reppana koirasurkimus? Minun omassa päässä, totaalisen väärin tulkittuna.

Kertun rähjääminen, irvistely, näppäily onkin siis ymmärtääkseni ollut sitä, että koska kukaan muu ei ole ottanut tilanteita haltuun, on sen pitänyt ratkoa "ongelmatilanteet" lenkillä ja muuallakin ihmisten ilmoilla omalla tavallaan.

Sen lisäksi että koirat testattiin, meitä omistajia tarkkailtiin varmasti vähintäänkin samalla samalla intensitettillä. Lopputulema oli se, että koirat eivät kunnioita minua, Petteriä kylläkin. Tämä oli ehkä kaikista vaikeinta kuulla.

Pystyn kyllä hyväksymään sen että olen tehnyt koirieni kanssa virheitä, ja että en osaa tulkita ja lukea niitä (ovathan nämä sentään ensimmäiset koirani), mutta se että koirat eivät kunnioita tai välitä minusta, tai että meidän välillä ei ole suhteita, tuntuu tosi pahalle. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, ja luullut tekeväni suurinpiirtein oikein. Tuntuu kuin maa olisi vetäisty jalkojen alta kokonaan kolmen viimeisen vuoden osalta. Aika pysähdyttävää.

Kertulla alkoivat juuri juoksut, joten emme nyt pääse vielä jatkamaan tätä neuvolatuntia pidemmälle. Kolmen neljän viikon kuluttua palaamme asiaan ja saamme lisäohjeistusta. Erätauossa on puolensa; toisaalta olisi ollut tosi mahtavaa päästä aloittamaan heti, innostus on suuri. Toisaalta saan nyt aikaa miettiä asioita, tarkastella koirien toimia uudesta näkökulmasta ja tottua ajatukseen että Kerttu ei olekaan pelkuri vaan ihan täyspäinen tyyppi. Kaiken tämän ymmärtäminen vienee aikansa.

Saatiin me sentään yksi kotiläksy; mielikuvaharjoitus.
Ajamme autolla lähikauppaan. Koirat ovat autossa ilman häkkiä vapaana, jätämme ovet apposen auki. Ohi kulkee kissa, orava, muutama koira joista ainakin yksi rähjää. Koirat ei korvaansa lotkauta eikä meidän tarvitse kaupassa ollessa miettiä että miten autolla sujuu. Ostokset tehty, takaisin autolle ja matka jatkuu.
Että semmosta.